Gravitas




Poikkeuksellisen kiireisen työpäivän jälkeen, kun tulee kotiin pään räjäyttävään älämölöön ja härdelliin, sitä toivoo hetken rauhaa omissa oloissaan. Asian uusi levy on silloin täydellinen pakoretki todellisuudesta.Tämä tuli juuri oikeaan saumaan. Tiesin, että heiltä on uutta materiaalia tulossa, mutta kyllä tämä silti vähän yllätti. Studiohommat ovat sujuneet uuden kitaristin kanssa ilmeisen sukkelaan. Vähän tälle levylle oli siis odotuksiakin.

Alkuperäinen Asia-nelikko hajosi Steve Howen jätettyä yhtyeen. Uutisen kuultuani olin vähän sitä mieltä, että luovuttaisivat jo. Nyt olo on ristiriitainen. Enää tämä ei ole se Original Asia, joksi se itseään tituleeraa. Uusi kitaristi on nimeltään Sam Coulson. Hän on nuori ja taitava. Ja tähän on pakko lisätä: hän on rohkea. Kuka tahansa ei nimittäin Steve Howen jättämää aukkoa pysty paikkaamaan. Mielestäni Sam onnistuu hyvin. Levy kuulostaa, yllätys, yllätys, aivan John Wettonin johtamalta Asialta.

Levyn avaava Valkyrie on hienostuneisuudestaan huolimatta vähän ponneton avausraita. Se onkin levyn ainoa heikko pätkä. Toisena kuultava nimikappale on yli kahdeksan minuutin mitassaan melkeinpä progea. Pituudesta ei aina saa plussaa, mutta tämä biisi hyötyy hitaasta kasvatuksesta. Parhaimmillaan Gravitas soi oikein isosti. Asia on Yes. Sen jälkeen pianovetoinen, pikku hiljaa voimistuva The Closer I Get toimii myös hienosti. Olen joskus epäillyt Carl Palmerin nykyistä soittokuntoa, mutta pimeän pelosta kertovalla Nyctophobialla hän osoittaa olevan legendansa veroinen. Virveli napsahtaa oikein napakasti. Kappale itsessään on oikein nokkela,  vitsikäs ja pirteäkin. Miten tuollainen sana voi jäädä soimaan päähän? Russian Dolls on nimensä mukaisesti slaavilaisen melankolinen. Näitä Wetton hyräilee suihkussa tai unissaan. Heaven Help Me alkaa, jos mahdollista, edellistäkin hartaammin. Se onneksi kasvaa levyn toiseksi isoimmaksi raidaksi. Kosketinsoittaja Geoff Downesin soittelu Yesissä on tehnyt hyvää Asialle. I Would Die For Youn alun riffi on jännä. Sen jälkeen kappale tosin muuttuu Modern Talkingin mieleen tuovaksi hömpäksi. On siinä silti selvästi jujua. Joe Di'Maggio's Gloven laulumelodia, jos nyt ei suoraan lainaa, ainakin muistuttaa vanhaa Harry Chapin -hittiä Cats In The Cradle. Tai ehkä se on kappaleen tunnelma, joka on samankaltainen. Aluksi tuntui että Till We Meet Again voisi olla vahvempikin. Pari kuuntelua lisää ja kappale toimii aivan eri tavalla. Senkin kertosäe jää päähän pyörimään.

Original tai ei, tämä Asia toimii. Yhtyeen puremahammas on vielä yllättävän hyvässä kunnossa. Paremmassa kuin minun. Pidän nyt lyhyen tauon, varaan hammaslääkäriajan, laitan sitten levyn uudelleen soimaan ja kirjoitan siitä ajatukset talteen, ennen kuin joku tulee keskeyttämään ja karkoittamaan mietokset.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit