Great Western Valkyrie




Long Beachin Rival Sons ei tarjoile neljännellä levyllään mitään varsinaisesti uutta. Basisti on vaihtunut, mutta se ei kuulu ainakaan negatiivisessa mielessä. Groove, särö ja kuviot ovat ennallaan. Toistanko itseäni, jos sanon että aika lailla kaikki on ennallaan. Onko ennallaan tämän arvion sana?

Tuoreimmissa haastatteluissa Rival Sons väittää soittavansa nykyaikaista musiikkia. En aivan täysin pysty käsittämään heidän väitettään. Tätä ei kuulemma muut tänä päivänä tee. Pitäneeköhän paikkansa? Ja kyllähän Led Zeppelin ja kumppanit soittivat samankaltaista matskua koko 70-luvun. Retro on sana, joka esiintyy hyvin monissa Rival Sonsia koskevissa arvioissa ja jutuissa. Tuo leima on ja pysyy. Sekin on ennallaan.

Great Western Valkyrie on yllättämättömyydessään yllätys yllätys, yllättävä levy. Tuttuun tapaan levyn harkituimmat, eli yllätyksettömimmät, raidat löytyvät alusta. Avausraita Electric Man on sähköinen. Sori halpa pun. Ensimmäinen videobiisi Open My Eyes on puolessa välissä. Loppuun on jätetty jammailuvaraa ja levyn parhaat kappaleet. Where I’ve Been ja varsinkin Destination on Course ovat psykedelisyydessään upeaa kuunneltavaa. Levyn rakenne ja Dave Cobbin luoma soundimaailma ovat ennallaan.

Tuttuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, Jay Buchanan, Scott Holiday, Michael Miley ja uusi kaveri Dave Beste ovat onnistuneet. Heidän riffinsä pätkivät edelleen, komppi on kumiseva, basso rouhii ja laulu on juuri sellaista, joka saa sen mahlan, josta rockissa on kyse, virtaamaan. Tämä on sitä musaa, joka saa junnut perustamaan bändejä ja mimmit lankeamaan. Rockilla on vielä mahdollisuus. Se on sittenkin ennallaan.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit