Hot Wire




Lukion hostorianopettajani esitteli minulle kaksi bändiä, Thon Lizzyn ja Trapezen. Jälkimmäisen 1970 julkaisema Medusa nousi nopeasti nuoren miehen vakituiselle "soittolistalle". Pitkään Trapeze oli itselleni se bändi, mistä Glenn Hughes houkuteltiin Deep Purpleen. Vasta 2000-luvulla aloin kuunnella bändin myöhempää tuotantoa. 

Petri Myllylä

 

Trapeze oli julkaissut erityisen paljon kehuja saaneen You’re Are The Music.. We’re Just The Band -levyn vuonna 1972. Se kiersi Yhdysvalloissa ja esiintyi huikean kokoisille yleisömäärille. Sitten laulava basisti Glenn Hughes sai kutsun liittyä Deep Purplen miehistöön. Vaihto ei ollut helppo. Houkutus oli kuitenkin liian suuri. Trapezen lupaavan tulevaisuuden yllä leijui Medusa-levyn Black Cloud.

Mel Galley ja Dave Holland eivät luovuttaneet. Mel oli laulanut vuoden 1970 Medusalla Makes You Wanna Cry -kappaleen. Ihan uutta hommaa solistina esiintyminen ei siis ollut. 1973 oli ollut ajatus, että Glenn siirtyy rytmikitaraan ja bändi palkkaa basistin. Nyt Hughesin tontin otti Pete Wright. Toiseksi kitaristiksi tuli Rob Kendrick. Bändillä oli edelleen levytyssopimus Warner Brothersin kanssa, eli homma oli tavallaan isollaan. Sitten vaan studioon.

Hot Wire jatkoi siitä mihin edellinen levy jäi. Paitsi, että se nousi Amerikassa listoille. Saavutus. Menestystä tiedossa. Eikä levy huono ole. Sitä ei vaan pidä verrata Deep Purplen Burniin. Eihän siinä vertailussa pärjää oikein minkään yhtyeen mikään vuoden 1974 levy.

Back Street Love ei ole ehkä paras mahdollinen avausraita, mutta se osoittaa, että Mel on kelvollinen laulaja. Take It on Down the Road on monta pykälää mielenkiintoisempi. Chris Mercerin saksofonia oli voinut kuunnella pidempäänkin. Onneksi se pääsee oikeuksiinsa Steal A Milella. Vaan parempaa on tulossa. Midnight Flyer on levyn kohokohta. Se osoittaa, että vaikka Glenn lähti, funk ja soul jäivät. Kappaleella kuullaan Terry Rowleyn soittamia syntikoita ja John Ogedenin takomia conga-rumpuja. Mel Galleyn kitarasoolo on upea ja sille on annettu runsaasti tilaa. Dave Hollandin komppi on hypnoottinen.

Hot Wirella Trapeze on paljon muutakin kuin vain hard rock -bändi. Sen musiikki ei ole kovin raskasta.  Yksi suosikeistani on näppärällä bassokuviolla alkava Turn It On. Se olisi ollut kotonaan Stevie Wonderin levyllä. Samaa voi sanoa levyn päättävästä Feel It Insidesta. On taustalaulajattaret ja kaikki. Neil Slavenin tuotanto on ajan henkeen hyvin selkeä.  Suosittelen kuuntelemaan kuulokkeilla.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit