War Eternal




Kun Michael Amott perusti Arch Enemyn vuonna 1995, hänellä oli mielessään melodinen, mutta erittäin raskas yhtye. Melkein 20 vuotta myöhemmin voi sanoa, että hän onnistui hyvin. Konseptista muovautui solisti Angela Gossowin ansiosta sen verran erilainen, ettei vertailu muihin saman tyylisuunnan bändeihin ole ollut tarpeellinen. Angelan siirryttyä yhtyeen manageriksi, vertailukohta muodostuu väkisinkin. Miten uusi karjuja, kanadalaisesta The Agonistista tullut, Alissa White-Gluz pärjää? Kuinka onnistuu Christopher Amottin korvannut kitaristi Nick Cordle?

Vähän samaan tapaan kuin Exoduksen kaikki levyt kuulostavat laulajasta riippumatta nimenomaan Exodukselta, kuulostaa Arch Enemykin edelleen Michael Amottin bändiltä. Jos Angela oli kuin Zetro Souza, on Alissan ulosanti lähempänä Rob Dukesin, aavistuksen käheämpää, ilmaisua. Örinäosasto on siis kunnossa. 

Hyvin potkii myös musiikki. Tempore Nihil Sanat (Prelude in F minor) intro johdattaa tunnelmaan. Never Forgive, Never Forget käy päälle kuin se kuuluisa yleinen syyttäjä. War Eternal kuulostaa avausraidan jälkeen melkein kesyltä. Ei ole sattumaa, että nimikappaleesta on julkaistu ensimmäinen YouTube-video. Vihainen As The Pages Burn sisältää kauniin väliosan, joka osoittaa, että kyllä kitaristeilla melodiantaju on kunnossa. Sama täysillä paahtaminen jatkuu, jos mahdollista, vielä nopeammalla, No More Regretsillä. Sanoiko joku Children of Bodom? Rähjääminen siis sujuu!

Keskitempoinen You Will Know My Name on yksi levyn tarttuvimmista raidoista. Sen jälkeen kahdella kitaralla esitetty Graveyard Of Dreams tuo kaivatun hengähdystauon. Hittimittainen Stolen Life on kolmen minuutin läpihuutojuttu josta ei jää mieleen oikein mitään. Seuraavana kuultava Time is Black sen sijaan on erittäin mahtipontinen ja järkälemäinen teos. Jousineen kaikkineen se esittelee yhtyeen sävykästä puolta. Rytmikäs ja runnova On And On on vähän hukassa. Ylväästi kulkeva Avalanche sen sijaan tietää koko ajan minne on menossa ja menee sinne päättäväisesti. Down To Nothing on väkevyydessään kuin Testamentia. Heidän The Gathering-levy ja sen avausraita D.N.R. tulee mieleen. Not Long For This World päättää levyn kauniisti ja jotenkin lohdullisen lopullisesti viimeiseen piippaukseen.

Alissan ja Nickin mukaantulo on tuonut Arch Enemyyn selvästi lisää virtaa, intoa ja yritystä. Tässä se taas kerran nähdään ja kuullaan, että muutos on aina mahdollisuus, metallissakin.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit