Melana Chasmata




Kun Triptykon julkaisi Breathing/Boleskine House -sinkkunsa maaliskuussa, mieleen iski pieni epäilys, onko Thomas Gabriel Fischeristä tullut tusinahevari. Varsinkin Breathing on Triptykonille epätyypillistä kaahausta ja laahausta. Kappale ei pysy oikein millään kasassa. Myös kitaran rämpytyksellä alkava Boleskine Housekin herätti vähän epäluuloja.

Onneksi huoli oli turha. Sinkkuvalinta vain ei ollut oikein onnistunut. Nuo kaksi kappaletta eivät anna oikeaa kuvaa Melana Chasmatasta. Tom Gabrielin juttu on aina ollut hitaat, painajaismaiset elämää raskaammat kappaleet tai pikemminkin äänikuvaelmat. Ne ovat kuin kauhuleffoja ilman kuvaa. Niitä tällä levyllä riittää. Paras esimerkki lienee yli 12 minuuttia kestävä Black Snow. Se ei juuri armoa anna. Tom G. ulosanti on edelleen kuin uskonmiehen saarnaa ja rähinää samaan aikaan.

Kun tekee oikein häijyä ja rumaa musiikkia, pienen pienetkin kauniit jutut tulevat paremmin esille. Aurorae on hieno esimerkki tuosta. Ei kappale millään tapaa iloinen ole, mutta siinä on sellaista ilmavuutta että surullisuudestakin tulee hyvä olo. In The Sleep Of Death painaa rintalastaa sisään ja pysäyttää hengityksen, mutta hyvällä tavalla. Triptykonin ensimmäinen levy, vuonna 2010 ilmestynyt Eparistera Daimones, oli ahdistavuudessaan niin vaikuttava teos, ettei tämä uutukainen pärjää sille kokonaisuutena millään. Ei kyseessä silti epäonnistuminen ole. Tässä voi olla vuoden raskain ja sävykkäin metallilevy.

Lienee syytä mainita, että Melana Chasmatan erityisen hienon kannen on maalannut surrealisti H. R. Giger, sama taiteilija jonka käsialaa oli Celtic Frostin To Mega Therionin kansi aikanaan.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit