The Sorrow and The Sound




Englantilainen Feed The Rhino on kasvanut ihan muutamassa vuodessa klubitason lämppäribändistä pääesiintyjäksi. Sen se on tehnyt soittamalla erittäin reippaita keikkoja. Läpimurto tapahtui vuoden 2012 Download-festareilla. Bändi palkittiin festivaalin energisimmästä vedosta. Yhtye soittaa Downloadissa myös tänä vuonna. Ollapa näkemässä.


Näillä Kentin pojilla on asiaa. Heillä on myös oma tapansa tuoda mielipiteensä julki. Siinä ei meteliä säästellä. Solisti Lee Tobinin ulosanti on kuin raivostuneen sarvikuonon mylvintää. Sori, oli pakko verrata. En tiedä miten hänen äänentuottamisvärkkinsä kestävät, mutta hyvältä tuo kuulostaa. Jos mahdollista, hänen tulkintansa on vihaisempaa kuin äärimmilleen ärsytetyn Zack De La Rochan. Ja ei, Lee ei räppää. Tämä on yllättävän melodista meteliä.

Musiikiltaan Feed The Rhino haluaa erottua muista metallibändeistä yrittämällä olla muuta kuin metallia. No mitä siitä sitten tulee? Erittäin hyviä ja monipuolisia metallikappaleita tietysti. Ruotsalainen Mary Beats Jane tulee välillä mieleen. Myös se osasi runtata kovaa, mutta teki sen niin että groove oli koko ajan mukana. Myös Feed The Rhino runttaa lähes koko ajan, mutta tekee sen erittäin taitavasti. Kappaleet ovat aika lyhyitä. Jatkuvasti ja pitkään paahtaminen puuduttaisi, siksipä seassa on kauniita osia, no ei ehkä sillä tavalla perinteisesti nättejä kohtia, mutta sellaisia joiden aikana kuulija voi vetää vähän henkeä. Levyn nimikappaletta voi ihan hyvällä syyllä kutsua slovariksi. Musiikkiin on siis tullut paljon sävyjä ja ilmaa, jota ehkä parilta ensimmäiseltä kiekolta vielä puuttui. Suotta eivät puhu parhaasta levystään. Nimikappale ja levyn toinen fiilistely Black Horse osoittavat, että Feed The Rhino osaa kirjoittaa myös tyylikkäitä rauhallisia kappaleita. The Sorrow and The Sound on parasta brittiläistä metallia todella pitkään aikaan.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit