Lazaretto




Jack Whiten musiikki on ollut minulle aina hankala pala purtavaksi. Se ei ole ihan tarpeeksi suoraa rockia makuuni, eikä toisaalta riittävän kimuranttia ollakseen kunnon progea.  Lazaretto ei tuo tuohon ongelmaan yhtään helpotusta. Heti sen ensimmäinen kappale Three Women on vekkuli häröily.

Nimikappale tuo soundimaailmaltaan ja tunnelmaltaan mieleen The Beastie Boysien parhaat ajat. Onko tämä parempi? Ei ole. Voiton vie Sabotage, sanon minä. Jotain kiinnostavaa tässä silti on. Kappale alkaa ja loppuu ja alkaa sitten uudelleen muina miehinä. Ei ole vanhojen sääntöjen mukaan tehty tämä biisi. Mistä tuo viulusoolo tuli? Viulu on vahvasti mukana myös naisäänellä kuorrutetulla Temporary Groundilla.  Suorahko Would You Fight For My Love? on kappale eniten makuuni.  Rolling Stones –henkinen Just One Drink on hölmöhkö rock-rallatus. Ja viulu. Hilpeällä pianokuviolla kulkeva Alone In My Home tuo jostain syystä mieleen Abban.  Piano vie myös kantrihenkistä Entitlementiä.  That Black Bat Licorice palauttaa tunnelman sähköiseksi ja hengästyneeksi. Mikä on tuo toistuva tuttu juttu? Seuraava kappale I Think I Found The Culprit jatkuu melkein edellisen laulumelodialla, mutta kuin anteeksi pyydellen. Raakkuva lintu ja piano? Kyllä, niistä on Want and Able tehty. Odotin levyn loppuun jotain muuta kuin pianolallatusta. Yllätys. Ja voiton vei White.  

Vähän kuin Beck ennen vanhaan, White on tehnyt juuri sellaista musiikkia kuin häneltä on milloinkin sattunut tulemaan. Onko tämä suunnattomuus, häröily ja säännöttömyys tietoinen valinta vai vahinko? Mahdotonta sanoa, mutta yhtä paljon kuin se häiritsee, se on kunnioitettavaa.  Ja jotenkin kummasti huomaan pitäväni tästä levystä.

Tero Honkasalo

 

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit