The Year The Sun Died




Tämä tuli puun takaa. Kuvittelin, että pitkistä hiuksistaan ja mahtavista, apokalyptisista kappaleistaan tunnettu Sanctuary kuopattiin lopullisesti 90-luvun alussa. Olin väärässä. Onneksi. Toki Nevermore-kitaristi Jeff Loomisin soololevystä olisi voinut päätellä, että Nevermore ei ole enää solisti Warrel Danen ykkösjuttu. Itse asiassa bändi on keikkaillut jo nelisen vuotta. Kuluvan vuoden alussa se hautautui studioon työstämään jatkoa vuoden 1989 Into the Mirror Blackille, joka on yksi tyylilajinsa klassikoista. Ja se lajihan on perinteinen miehekäs metalli.

Sanctuary on kasassa melkein alkuperäisessä kokoonpanossaan. Vain kitaristi Sean Blosi ei ole lähtenyt karkeloihin uudelleen mukaan. Forced Entry -mies Brad Hull hoitaa toisen kitaran tontin. Lenny Rutledgen riffit ja kitarasoundi ovat kuitenkin ne jutut joista Sanctuary tunnetaan. Niissä on jotain ensimmäisestä kuuntelukerrasta tuttua. Tämä bändi kuulostaa edelleen vain ja ainoastaan itseltään. On upeaa huomata, että yhtye on pystynyt ylläpitämään myös korkean tason kappaleita säveltäessään.

Tietysti Warrelin ääni on myös ainutlaatuinen. Hänen hieman paisutteleva ja mahtipontinen tyylinsä istuu tähän vahvasti rouhivaan musiikkiin täydellisesti. Olikohan minulla vähän ikävä tätä bändiä? Ainakin bändi itse on sanonut kirjoittaneensa iskevimmät kappaleensa nimenomaan muistutukseksi niille jotka unohtivat metallin 90-luvun alussa ja vaihtoivat flanellipaitaan. Parin päivän kuuntelun jälkeen en suostu tältä suosikkiani nimeämään, mutta sanonpa, että tämä levy paranee jokaisella pyöräytyksellä. Ehkä ne iskevimmät raidat ovat siellä loppupuolella. Nimibiisi on täydellinen. The Year The Sun Died on vuoden comeback!


Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit