Rated X




Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ja miksei oltaisi, minulla ei ollut kovin kummoisia odotuksia tämän kokoonpanon ja levyn suhteen. Joe Lynn Turner tekee tasaisen hyvää jälkeä kaikilla niillä albumeilla joilla hän laulaa, mutta sellainen oman tason ylittäminen häneltä harvoin onnistuu. Edellinen kerta kun moinen tapahtui, oli kenties Hughes Turner Projectin aikaan. Glenn Hughes haastoi Joen tekemään parhaansa. Tällä kertaa Joen sparraajana on ollut italialainen tuottaja ja kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchio. Ale on saanut solistista kaiken irti.

Mutta mikä ihmeen Ratex X? Yhtyeen, tämän on todellakin tarkoitus olla ihan oikea keikkaileva bändi, muodostavat Joe Lynn Turner yhdessä Carminen Appicen, Tony Franklinin ja Karl Cochranin kanssa. Ale soittaa levyllä ja kiertueella, jos sellainen tulee, koskettimia. Kokemusta soittajilla on usealta vuosikymmeneltä. Carminella oli hittejä jo 60-luvulla, Joe aloitti menestymisen 70-luvun loppupuolella ja Tony soitti Jimmy Pagen The Firmissä 80-luvun alussa. Se jälkeen hänen ja Carminen urat osuivat samalle linjalle Blue Murderissa, jonka ensimmäisellä levyllä he esiintyivät. Carmine ja Joe soittivat 90-luvulla Mother’s Armyssa. Karl on kynäillyt kappaleita mm. Kissille ja Joe Lynn Turnerille. Yhteistä historiaakin näillä soittajaveteraaneilla on.  Vaikka soittajille on kertynyt hurjat määrät kiertuekilometrejä ja suurimmat musiikilliset merkkipaalut ovatkin jo todennäköisesti takanapäin, yllättää tämä levy verevyydellään ja toisaalta ajattomuudellaan. Musiikissa ei ole minkään tietyn vuosikymmenen leimaa. Soundit ovat selkeät, mutta mitään varsinaista Rated X – sointia levylle ei ole luotu. Se on ehkä levyn ainoa miinus. Toisaalta Turnerin on ääni on aina tunnistettava.

Get Back My Crown aloittaa levyn voimakkaalla jyräyksellä.  Kivasti groovaava This Is Who I Am tuo jostain syystä mieleen Jimi Hendrixin. Joe lauloi tulesta ja jäästä jo Deep Purple – päivinään. Fire And Icen loppu lainaa pätkän Led Zeppelinin Kashmirilta. Täysin omaperäisestä musiikista ei ole kyse. Voiko edes olla? Tätä listaa mielleyhtymistä voisi jatkaa koko levyn läpi, mutta se ei liene näiden arvioiden tarkoitus. Musiikki tuo eri ihmisille eri assosiaatioita. Sen voi todeta, että kappaleet ovat kautta linjan hyviä. Erityisen hieno on rauhallinen Lhasa, joka sisältää melkein progemaisia osasia. Sillä Franklinin nauhaton basso ajaa kerrassaan upeita linjoja. Samaa voi sanoa levyn päättävästä Stranger In Us Allista. Iloluontoinen Peace Of Mind on herkku bassosoolojen ja Hammondin ystäville.  Kokonaisuus on kenties vuoden paras hard rock- tai classic rock – levy. Jos pidät Deep Purplesta tai Rainbowsta, tätä levyä ei voi jättää väliin.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit