Like It Is: Yes at the Bristol Hippodrome




Ei Yesin muusikoilta rohkeutta ja kunnianhimoa puutu. En uskalla edes lähteä laskemaan muusikkojen yhteisikää, mutta The Yes Album ja Going For The One tehtiin joka tapauksessa silloin, kun soittajat olivat vielä nuoria kloppeja. Rehellisyyden nimissä alkuperäisistä, levyillä soittaneista, pelimanneista mukana nyt olivat vain yhtyeen perustajajäsen basisti Chris Squire ja kitaristi Steve Howe. Vuoden 1971 The Yes Album oli Steve Howen ensimmäinen Yes-levy. Sillä rummuissa oli Bill Bruford, koskettimissa Tony Kaye ja laulussa luonnollisesti Jon Anderson. Anderson lauloi tietysti myös Going For The Onella, mutta sillä koskettimia soitti Rick Wakeman ja rummuissa oli yhtyeessä edelleen vaikuttava Alan White. Ilmestyessään vuonna 1977 Going For The One sai kehuja yksinkertaisista kappaleistaan. Ehkä se Tales from Topographic Oceansin ja Relayerin jälkeen olikin varsin raikas Yes-kiekko.

Going For The One aloittaa tämän tupla-liven. Itselleni hieman vieraaksi jäänyt levy ei kuulosta yhtään hassummalta uuden Yes-kokoonpanon esittämänä. Äkkiseltään nykyisen solistin Jon Davisonin ääni on melko kireä ja ohut, mutta toisaalta hyvin kirkas, vaan niinhän se oli kaimallaankin. Geoff Downes soitti Yesissä koskettimia ensimmäisen kerran vuoden 1980 Dramalla. Hän palasi yhtyeeseen 2010 Fly From Here –levyn äänitysten aikana. Nyt häneltä sujuvat Wakemanin kuviot kelvollisesti ja kun eivät suju, hän keksii omiaan. Hieman esittämistä ja versiointia tämän liven molemmat levyt ovat. Ei käy Steve Howeltakaan soolot enää entiseen malliin, mutta ei kai se ole tarkoituskaan. Jos he olisivat halunneet soittaa nämä yksi yhteen, he olisivat äänittäneet tämän julkaisun studiossa.

The Yes Album sisältää muutamia yhtyeen isoimmista ja hienoimmista kappaleista. Ilmestyessään se oli yhtyeen läpimurtolevy, joka myi erinomaisesti nousten brittien listan neloseksi.  Yours Is No Disgrace, Starship Trooper, I’ve Seen All  Good People ja Perpetual Change ovat kaikki niin mahtavia sävellyksiä, että niitä ei kenen tahansa parane lähteä esittämään. Tämä ryhmä onnistuu.  Paikka paikoin yhtye onnistuu luomaan hyvinkin autenttisen tunnelman. Silmät kiinni ja ilman kuvaa, tämä bändi on parhaimmillaan. DVD ei siis ole välttämättömyys. Musiikki on niin hyvää, että se riittää.

Yes soitti vuoden 2013 kiertueellaan näiden kahden levyn lisäksi myös 1972 ilmestyneen Close To The Edgen. On pieni harmi, että sitä ei ole otettu mukaan tälle julkaisulle. Ehkä se saa oman pakettinsa.

 

Tero Honkasalo     


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit