Juggernaut: Alpha & Omega




Amerikkalaisen Peripheryn vuonna 2012 ilmestynyt kakkoslevy II: This Time It's Personal oli tuon vuoden mielenkiintoisin progressiivista rockia ja metallia yhdistellyt julkaisu. Viime vuonna oikeastaan kaikissa medioissa ylistetty bändi julkaisu Clear-nimisen EP:n jolle bändin jokainen jäsen oli saanut säveltää yhden kappaleen. Nyt tuo kollektiivinen osaaminen on otettu käyttöön ison kokonaisuuden hyväksi. Kunnon progetyyliin Periphery julkaisee teemallisen tai pikemminkin tarinallisen levyn. Juggernaut on tupla, joka on jaettu kahteen erilliseen osaan. Ne ilmestyvät samana päivänä. Molemmat levyt kertovat samaa kertomusta. Alpha kertoo juonen pääpiirteissään ja Omega avaa yksityiskohtia.

Musiikillisesti Periphery on kasvanut sitten II:n päivien. Nyt kasvaminen pitää ymmärtää samalla tavalla kuin aikuistuminen ja rauhoittuminen. Kukaan ei sanonut, että bändistä olisi tullut tylsä! Yhtyeen tavaramerkkiä djent metallia on mukana enää nimeksi. Monimutkaisista kiemuroista ja pirskahtelevista osioista pitävien ei pidä kuitenkaan olla huolissaan. Ensimmäisten lyriikkavideoiden jälkeen kovat fanit olivat huolissaan siitä, ettei musiikki ole tarpeeksi monimutkaista. Ehkä tuo pitää osin paikkansa, mutta eihän vaikeus pidä olla mikään itseisarvo. Kyllä tämä levy haastaa ja yllättää ihan aiempien malliin ja jonkinlainen yllätyshän materiaalin radiokelpoisuuskin on.

Coheed and Cambria tulee Juggernautia kuunnellessa useammankin kerran mieleen. Kyllä, tuokin yhtye kertoo levyillään tarinaa ja myös sen uusin oli kahteen osaan jaettu tupla. Niitä ei kyllä julkaistu samana päivänä. En ollut aiemmin kiinnittänyt niin paljon huomiota Periphery-solisti Spencer Sotelo lauluääneen. Nyt huomasin, että hän kuulostaa paikka paikoin varsin paljon Claudio Sanchezilta, tosin muristessaan hänen ulosantinsa on kuin kenen tahansa ärisijän. Sotelon monipuolinen ja –mutkainen ääntelehtiminen tekee levystä paikoin vaikean seurata. Joskus tuntuu, että vähempikin sähinä ja rähinä riittäisivät. Taistelu hyvän ja pahan välillä käydään läpi koko levyn. Sitä soditaan niin teksteissä kuin musiikissakin. Tunnelma hyppää ääripäästä toiseen nopeasti ja yllättävän vaivattomasti. Yleissävy on kuitenkin melko synkkä, eikä levyn kuuntelemista minään hupiajeluna voi ottaa. Mittaa kokonaisuudella on vain 80 minuuttia, joten mistään mahdottomasta järkäleestä ei Juggernautin kohdalla puhuta.

Mielestäni Periphery on tehnyt parhaan levynsä. Juggernaut on todella monipuolinen kattaus. Tyylilajien kirjosta huolimatta nopeita kappaleita tai edes kohtia olisin toivonut enemmän. Niillä muutamilla ryöpyillä, jotka mukana ovat, bändi osoittaa, ettei se suotta ole genren keulakuva. Tai ehkä Peripheryn ei tarvitse enää todistella mitään. Näytöt on jo annettu.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit