The Grand Experiment




Haittaako jos päivittelen ja ihmettelen heti tämän arvion aluksi kuinka mahdottoman tuottelias kaveri Neal Morse on? Ja kuinka laadukas hän on säveltäjänä? Ei nimittäin montaa hutia löydy hänen kataloogistaan ja se jos mikä on paksu. Viime vuoden levyt Transatlanticin Kaleidoscope ja live, Flying Colorsin Second Nature ja herran omalla nimellä julkaistu Songs From November olivat jokainen tyylilajeissaan erinomaisia. Vaikka Morsea voisi helposti kutsua progen AC/DC:ksi, levyt kuulostavat vähän samoilta, mutta ovat aina tasaisen hyviä, niin viime vuoden paketti kertoo miehen monipuolisuudesta. Paljonhan noilla levyillä on progressiivista rockia, mutta on siellä runsaasti muutakin. Ottakaapa selvää, jos ette ole vielä perehtyneet niihin.

Ai niin tämä uusi levy! The Grand Experimentin kohdalla Morse ei ollut ehtinyt valmistautua, säveltää ja demota kappaleita valmiiksi ja bändin äänitettäviksi. Ehkä levyn nimellä on siis parikin merkitystä. Yhtye nimittäin kokeili minkälaista musiikkia syntyisi, jos he vain menisivät studioon ja painaisivat rec. Tämä tapahtui viime vuoden syyskuussa. Selvittäkääpä itse mikä tuo toinen merkitys on. Oli miten oli,  jonkinlainen kemia ja johdatus Morse, Mike Portnoy, Randy George, Eric Gillette ja Bill Hubauer -viisikolla on täytynyt olla, koska tämä levy kuulostaa aidosti bändin tekemältä. Toki ensin mainitut kolme muusikkoa ovat muodostaneet Morsen soololevyjen kivijalan jo alusta asti, mutta Eric ja Bill ovat laittaneet tuon järkäleen liikkeelle. Tämä bändi osaa rokata. Se leikittelee näiden kappaleiden kanssa. Se pitää hauskaa. Tuohon iloitteluun on kiva itsekin heittäytyä mukaan ja antaa avauskappale The Callin viedä.

The Grand Experiment oli levyn ensimmäinen video. Se antoi viitteitä, että yhtyeen soundi olisi hieman raskaampi kuin ennen ja genre aavistuksen Classic Rock. Tuota samaa tyyliä levyllä edustaa vielä Agenda, joka on toinen lyhyehkö kappale. Sillä soundi on säröinen ja kuulostaa Nine Inch Nailsin tapaan teolliselta. Toisaalta myös The Beatles osasi käyttää säröä ja onhan tässä biisissä osa, joka tuo mieleen Liverpoolin. Pidän molemmista kappaleista todella paljon.

Levyn keskelle on laitettu kaunis ja kerrassaan vaivihkaan ja esimerkillisesti kasvava Waterfall. Sen lauluosuudet tuovat mieleen lapsuusvuosien kesät jolloin faija luukutti Simon & Garfunkelia auton mankasta matkalla mummolaan. Kappale on kokonaisuutena jotenkin rauhoittava ja lohdullinen.

Alive Again. Siinä se on. Vuoden Magnum Opus! 26.45. Teos alkaa Rush-henkisellä kitarajutulla, koskettimien tapailulla ja Randyn bassosoololla. Uskon, että Eric on soittanut valtaosan levyn kitarasooloista. Tässä biisissä kitaraa on paljon. Ja kuinka tyylikkäästi ja mureasti se soikaan! Osataan luritellakin. Puolivälin progemetallisosuus on huikea! Terveisiä Portnoyn edellisen työnantajan suuntaan. Alive Againia ei ole jaettu erillisiin osiin, vaikka selvästi kappale koostuu useasta lyhyestä biisistä tai kokeilusta. Tällä kertaa nuo osaset tai testaukset loksahtelivat kohdilleen ja jälki on aivan saumatonta. Levyn ainoa miinus on Alive Againin lopun feidaus, vaikka voihan senkin ajatella niin että soolo ei lopu vaan jatkuu ikuisuuteen. Niin teen ja The Grand Experiment on nappisuoritus!

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit