Please Come Home




Brittiläinen kitaristi John Mitchell tuli tietoisuuteeni kymmenen vuotta sitten Kinon Picture-nimisen levyn myötä. Toki olin hänen soittoaan kuullut jo aiemmin Arenan ja Urbanen levyiltä, mutta ne eivät kolahtaneet aivan samalla tavalla kuin tuo Kinon ainokainen. Sittemmin hänen tekemisiään on tullut seurattua säännöllisen epäsäännöllisesti. Frost*:n levyt olivat ihan kelvollista progea ja It Bitesinkin molemmat studiokiekot ovat olleet tutustumisen arvoiset.

Nyt, myös tuottajana ja äänittäjänä kunnostautunut, Mitchell julkaisee ensimmäisen soololevynsä Lonely Robot -nimen taakse jemmautuneena. John soittaa levyllä kitarat ja aika paljon bassoa sekä koskettimia. Kun apuja tarvitaan, niitä on ollut tarjolla. John on progepiireissä ilmeisen pidetty kaveri. Frost*-nokkamies Jem Godfrey soittaa parilla raidalla koskettimia. Saman verran pimputtaa pianoa omalla arvokkaalla tyylillään Marillionista paremmin laulajana tuttu Steve Hogarth. Muutamia bassoraitoja on pomputtanut viime aikoina Steven Wilsonin ja Steve Hackettin bändeissä soittava Nick Beggs. Taputteleepa hän tarvittaessa myös Chapmann Stickiään. Perusryhmään kuuluu vielä rumpali Craig Blundell, jonka toivoisi irrottelevan hieman enemmän. Muutamassa kappaleessa hän riehaantuu ja silloin patteri todellakin jytiseen. Useimmiten hän kuitenkin pitää vain komppia yllä.

Musiikillisesti Please Come Home on Kinon veroinen yllätys. Tätä on todellakin ilo kuunnella. Picturellakin Mitchell lauloi. Nytkin hän on vastuussa lauluosuuksien suurimmasta osasta. Paikka paikoin hänen ääneensä soisi hieman enemmän särmää, mutta hyvä se on näinkin. Hän kuulostaa muuten yllättävän paljon Genesiksen Ray Wilsonilta. Go Westin, juu sen poppiryhmän, Peter Cox laulaa kepeän ja eniten kinomaisen The Boy in the Radion. Vaikka tuo hyvä kipale onkin, on sen jotenkin väärässä seurassa. Nimittän levyn avaava mahtipontinen Airlock ja oikeinkin voimakas, melkein metallinen, God vs Man lupaavat rankempaa meininkiä. Sitä tarjoilevat varsinkin nimikappale Lonely Robot, Construct/Obstruct ja Are We Copies. Nuo kaikki kuulostavat yllättävän paljon Porcupine Treen ehkä vähän alle kymmenen vuoden takaiselta materiaalilta. Niissä ei siis ole nokan koputtamista.
 
Touchstonen Kim Seviour on levyn toinen naissolisti. Niitähän on nykyään jokaisen progemiehen soololevyillä. Hän laulaa levyn lopulla kuultavalla Oubliettellä. Kim suoriutuu hyvin. Kappale tuo mieleen saksalaisen RPWL:n ja sen solistin Yogi Langin tekemiset. Why Do We Stay on hieman Peter Gabrielin oloinen kaunis slovari. Sillä Heather Findlay laulaa kerrassaan koskettavasti. Biisissä on laulajien ansiosta erityisen hieno tunnelma. Kitarasoolo alkaa hienosti ja sen olisi toivonut jatkuvan pitempään. Itse asiassa tämän levyn olisi toivonut jatkuvat pitempään. On tämä niin hyvä.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit