Revolution Saints




Jos kuulet, että jossain on kasattu entisten suuruuksien tai menneiden aikojen sotaratsujen superkokoonpano, voit olla melko varma, että yhtye tai projekti levyttää italialaiselle Frontiersille. Tuon lafkan pomolla on kummallinen valta saada näitä paperilla kovia kokoonpanoja tekemään hänen mielensä mukaista musiikkia. Tietty tämäkin ryhmä toivoo vielä joskus esiintyvänsä livenä, mutta eipä taida kalentereista löytyä niin paljon tilaa, että nämä mestarit saataisiin samaan keikkabussiin.

Revolution Saints lähti ajatuksesta, että Deen Castronovon, joka on mm. Journeyn rumpali, pitäisi päästä laulamaan. Piti päästä tähdeksi. Toki Deen, jolla on ihan hyvä, hieman tavallinen ehkä, mutta taipuisa ääni, on hoilannut aina taustoja, mutta nyt hänen pitäisi olla oikein pääosassa. Ja näin on. Bändi tarvitsee myös basistin. Sellainen löytyi Night Rangerista. Jack Blades on mukana sävellys- tai sovituskykyjensä ansiosta. Hän suoltaa kasariheviä varmaan unissaankin. Hän on myös hyvä tekemään lauluharmonioita, joten hänen mukana olo on perusteltu. Loppujen lopuksi kappaleet on säveltänyt suurimmaksi osaksi Frontiersin hovisäveltäjä Alessandro DelVecchio. Hän on erittäin mukava j aosaava kaveri, mutta eihän niitä täysosumia jokaiselle levylle voi osua. Hieman rosoa ja runttua Revolution Saintsin kepeähköön heviin tuo Whitesnakesta kesken Coverdalen ja kumppaneiden sävellyssessioiden lähtenyt Doug Aldrich. Hauskaa, että hänen paikkansa Whitesnakessa otti Night Rangerin Joel Hoekstra. Onko yllätys, että Whitesnake levyttää Frontiersille?

Back On My Trail ja Turn Back Time tekevät juurikin mitä lupaavat. Kello on käynyt takaperin ja ollaan mukavasti 80-luvun alun Kaliforniassa. Siellä aurinko paistaa ja rokki soi. Alessandron pianolla alkavan You’re Not Alonen on pistäytynyt laulamassa nykyinen Journey-solisti Arnel Pineda. On imelää. Locked Out Of Paradise lupailee ja tarjoilee paljon tuhdimpaa hevimeininkiä.
Videokappale Way To The Sunilla kitarasoolon esittää itse Mr. Journey eli Neal Schon. Alekin pääsee biisissä ääneen. Sinällä hyvästä tuotannosta ja ihan mukiinmenevistä biiseistä huolimatta pettymys alkaa levyn puolivälissä hiipiä mieleen. Olisiko B-puoli parempi. Dream On. Don’t Walk Away on nätisti esitetty pianoballadi, jolla Aldrich pääsee soittamaan kitaraa sillä tavalla kuin hänen olisi pitänyt sitä Whitesnakessa vinguttaa. Here Forever on samaa osastoa. Kuulijasta alkaa tuntua, että levy todellakin kestää ikuisesti.

Strangers To This Life on ihan sitä samaa osastoa, jota vaikkapa kotoinen Brother Firetribe esittää. Levyllä on siis hetkensä, mutta kappaleet olisi voinut järjestää jotenkin toisella tavalla. Better World on nimittäin ihan samasta puusta edellisen raidan kanssa.  Kun vielä To Mend A Broken Heartkin on mennyt läpi samasta sapluunasta, täytyy todeta, että ilmeisen vähäisistä aineksista tämä levy on kasattu. Ei ole, ilmeisesti, ollut säveltäjällä aikaa, eikä soittajilla huvitusta pistää peliin parastaan. Levyn päättävä In The Name Of The Father alkaa taas pianolla. Hetkinen eikös niin tehty jo parilla aikaisemmalla slovarilla? Toki niin on tehty aina. Onkohan vika sittenkin genren? Tuskin sentään. Eikä tällä levyllä periaatteessa mitään ole tehty väärin. Kyllä Revolution Sainstin soitto on sulavaa, toisaalta se on hyvin ennalta arvattavaa. Nopeissa biiseissä on reippautta, mutta sekin on sellaista Hollywood-tekopirteyttä. Bändifiilistä ei synny missään vaiheessa. Olisin todella halunnut pitää tästä levystä, mutta nyt näin. En syttynyt.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit