Blaster




Bändin nimi on Scott Weiland & The Wildabouts. Se voisi yhtä hyvin olla The Wildabouts, mutta kuuluisan solistin nimeä kannattaa käyttää ihan vaan helpottaakseen markkikointikoneiston työtä. Tekee Stone Temple Pilots- ja Velvet Revolver -laulaja mitä tahansa myy varmasti ihan kivasti pelkästään olemassa olollaan. Tällä kertaa tuota lisäbuustia ei olisi tarvittu. Tämä yhtye on hyvä ihan omillaankin. Sen ei tarvitse häpeillä vertailussa noiden kahden megaryhmän kanssa.

The Wildabouts-osion muodostavat kitaristi Jeremy Brown, basisti Tommy Black ja rumpali Danny Thompson. Ihan peruskokoonpano siis riittää. Koskettimia tai oikeastaan mitään muutakaan tilpehööriä levyllä ei ole mukana kuin nimeksi, jos sitenkään. Muutama pianon pimputus seassa on ja Beach Popilla sitä on enempikin, koska biisin tunnelma vaatii. Meininki kautta albumin on konstailematon ja rehti. Toisaalta Weiland onnistuu tekemään biiseistä jotenkin keimailevia. Toki rosoa ja säröä on mukana ihan passelisti. Yleissointi on mukavan retro. Ei, tämä ei ole grungea vaan aidosti vanhalta kuulostavaa rockia. Ehkä perusmeininki tekee levystä niin helposti lähestyttävän ja toisaalta koukuttavan. Hyvät biisit, sellaiset joita ei ole suotta venytetty, jäävät mieleen ja niitähän Blasterilla piisaa.

Weiland laulaa pääasiassa tutulla tyylillään. Jostain syystä Youth Quake tuo mieleen Billy Idolin. Ehkä taustoja hoilaava punk-kööri tekee sen. Jo mainittu Beach Pop on levyn aurinkoisin kappale. Myös jotenkin kiertelevä ja kaarteleva Parachute erottuu jyräraitojen joukosta. T-Rex-laina 20th Century Boy on melko uskollinen alkuperäiselle. Toki bassossa on enemmän säröä ja jostain syystä biisi kuulostaa hämmästyttävän paljon STP:n Sex Type Thingiltä. Akustisen- ja slide-kitaran ja banjon säestyksellä rallateltu Circles kuulostaa kauniilta, mutta on tyylillisesti kuin joltain toiselta levyltä. Ei ole väärin ottaa mukaan erilaisia biisejä. Jotenkin odotin, että levy olisi loppunut isosti. Kokonaisuus on yllätyksestä huolimatta vahva. Toivon, ettei Weiland sorru mihinkään reunion houkutuksiin, vaan antaa The Wildaboutsille mahdollisuuden kasvaa. Tästä on nimittäin erinomaisen hyvä jatkaa.



Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit