Wolflight




Kun Genesiksen uusi tuleminen ei oikein ota tuulta siipiensä alle, eikä liekki syty millään, on mukavaa, että edes bändin vähimmälle huomiolle jäänyt entinen jäsen on aktiivisena. Steve Hackett on julkaissut soololevyjä kiitettävään tahtiin. Tosin viime vuosina niistä suurin osa on ollut erilaisia Genesis-lämmityksiä. Wolflight on kuitenkin levyllinen aivan uutta materiaalia.

Vuonna 2011 ilmestynyt Beyond the Shrouded Horizon perehdytti minut Hackettin progressiiviseen kataloogiin. Ennen tuota olin kuullut vain klassista musiikkia sisältäviä levyjä. Wolflight on kokoelma molempia maailmoja. Hackettilla on ollut käytössään melkoinen väripaletti ja hän on myös käyttänyt sitä kokonaisuudessaan. Lopputulos on kirjava, muttei millään tavalla häiritsevän räikeä. Kyllä, progearvioissa saa käyttää kliseitä, koska niitä on musiikissakin. Tämä levy on tavallaan ajaton aikamatka menneisyyden eri ajoille. Hackett-faneille tällä levyllä on varmasti tuttuja juttuja, mutta ainakin uuden diggailijan mielestä ne ovat paketoitu todella kivasti nykyaikaiseen kääreeseen.

Suden ulvonnalla alkava Out Of The Body toimii levyn käynnistävänä alkusoittona nimikappaleelle. Se sisältää jo kaikkea sitä mitä tällä levyllä on tarjottavana. On mystiikkaa, jännitystä, tiheää, ja paikka paikoin hieman kepeämpääkin, tunnelmaa, outoja soittimia ja ääniä, sinfonista meininkiä sekä soiton että orkesterin esittäminä, huikeita melodioita ja kerrassaan mahtavaa kitarointia. Love Song To A Vampire on rakennettu samoista osasista kuin edeltäjänsäkin. Biisin hiipivästi tuleva kertosäe on yksi tarttuvimmista. Hackett soittaa akustista tai klassista kitaraa aivan yhtä häikäisevästi kuin sähköistäkin. Mahtipontisuus on komeaa. Ei sitä käy kiistäminen. Venyjä ja vanuva sirkuskappale The Wheel’s Turning on yksi levyn suosikeistani. Myös väkevä ja raskas, jopa Requiem-henkinen Corycian Fire on upeaa kuultavaa.

Akustinen instrumentaali Earthshine on kaunis. Loving Sea voisi olla Yesin levyltä. Melkein kantrina alkava ja jollain tapaa junnava, ja siksi kovin tehokas, Black Thunder on toinen suosikkini. Se tuo mieleen Led Zeppelinin vahvimmat kappaleet. Melkein yhtä hyvältä kuulostaa arabimusiikista ammentava Dust And Dreams. Sen bassolinja ja rumpukomppi voisivat olla Jane’s Addictionin ensimmäiseltä levyltä. Steve just admit it! Levyn päättävä Heart Song ei ole ehkä ihan vahvin sävellyksistä, mutta sille on osattu ladata valtavasti tunnetta. Levy-yhtiö väittää, että tämän levyn musiikki kävisi hienosti soundtrackiksi. Voin olla heidän kanssaan samaa mieltä. Tämä on paitsi soitollisesti värikästä, myös erittäin visuaalista musiikkia. Tämä tuo mieleen erilaisia asioita. Suosittelen keskittymistä.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit