A Spark In The Aether




Brittiläisestä The Tangentista puhuttaessa pitäisi oikeastaan puhua Andy Tillison -projektista. Yhtye ei ole tähän päivään mennessä tehnyt kahta levyä samalla kokoonpanolla. Ainoastaan musiikin säveltäjä ja sanoituksista vastaava Tillison on ollut mukana koko ajan. Yhtyeen debyyttilevyn The Music That Died Alonen myötä progressiivisen rockin piti kuolla. Mitä vielä, tuohan voi paremmin kuin syntyessään. Ja melkein kaikki bänditkin ovat, kokoonpanossa tai toisessa, edelleen mukana.

The Tangentin musiikki on aina ollut tietyllä tapaa raskasta kuunneltavaa. Paatosta ja vakavuutta on ollut liikaa. Se tiukka ylähuuli. Levyjen aiheet ovat olleet ahdistavia ja huumori, sikäli kun se sitä on, niillä on ollut mustaakin mustempaa. Myönnetään, että huumori ja sarkasmi ovat vaikeita lajeja. Brittiläiset versiot ovat vielä ihan oma lukunsa. Ehkä tämä bändi on ymmärretty hieman väärin, tahallaan tai tarkoituksella. Oikeastaan, vaikka se siltä voi musiikkityylinsä takia kuulostaa, tämä ei ole kokonaan englantilainen ryhmä, sillä luottobasisti Jonas Reingold ja rumpali Morgan Ågren tulevat Ruotsista. Saarivaltakunnan asukkeja Tillisonin lisäksi ovat puhaltaja Theo Travis ja kitaristi Luke Machin. UK:n ylivoimasta huolimatta lähin musiikillinen vertailukohta tälle ryhmälle lienee ruotsalainen The Flower Kings.

 A Spark In The Aether – The Music That Died Alone Volume Two on ensimmäisen osan vastakohta. Tämä on valoisaa, iloista, reipasta, energistä, elävöittävää ja kaikin puolin positiivista musiikkia. Totta kai se muistuttaa edelleen vanhaa Marillionia ja kaikenlaista neo-progea, mutta onpa mukana uuttakin. En muista Tillisonin kuulostaneen koskaan, ainakaan näin paljoa, Frank Zappalta. Tekstit eivät ole ilkeitä, eikä ketään parjata syyttä suotta. Nyt levyn piruilu on selkeää, tapahtuu ehkä osin peilin kautta, ja kieli näkyy poskessa. Melkein funkisti rokkaava ja Amerikan maita ja mantuja läpi käyvä The Celluloid Road ja myös kivasti keinuttava San Francisco Radio Edit ovat parasta The Tangentia ikinä. Oikeastaan kaikki tällä levyllä on hyvää. Funky on meininki ja groove tie. On aivan selvää, että ei ole pahitteeksi joskus vähän hymyillä ja relata. Ei se niin vakavaa ole, proge ja elämä.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit