The Ghosts Of Pripyat




Rauhallista, tyylikästä, kaunista, ei kovin raskasta ja aavistuksen pitkästyttävä on tämä Marillion-kitaristin soololevy. Tyylillisesti ja musiikillisesti se ei tarjoile suuria yllätyksiä. Tämä on juuri odotusten mukainen julkaisu. Steve Rothery tekee sitä minkä parhaiten taitaa, eli antaa kitaran puhua. Viime vuonna Prog-lehden lukijat arvostivat miehen taidot vuoden kitaristi -palkinnon arvoisiksi. Pystiä olivat tavoittelemassa myös Steve Hackett ja Steven Wilson. Molemmat vierailevat tällä levyllä. Voittaja vei kaiken.

Levyn avaava Morpheus kasvaa, tai muuttuu, nimensä veroisesti Pink Floydin tyylisestä utuilusta David Gilmourin soolotuotannon tapaiseksi järkäleeksi. Hieno kunnianosoitus. Kendris voisi olla 90-luvun Marillionia. Old Man Of The Sea tuo mieleen samaisen yhtyeen yhden hienoimmista kappaleista eli Ocead Cloudin. Siis alkuosa. Loppu on kuin eri biisistä. Puolivälin taite- tai suvantokohdan jälkeen toivoisi laulun alkavan. Mitä vielä. Se on kitara, joka puhuu ja puhuttelee, mutta jotenkin tämä kappale olisi kaivannut vokalistia. Koko levy olisi kaivannut. Tosin tätä on mukava hyräillä. Eikö se kerro jotain melodissudesta. Hackettin ja Wilsonin soolot sopivat kokonaisuuteen hienosti.

White Passin alkupuoli kuulostaa jälleen Pink Floydilta. Se ei oikein tunnu lähtevän käyntiin. Vaaditaan tyylinmuutos. Loppupuolella on niitä muskeleita joita olen tälle levylle kaivannut. Viimeisimmällä Marillion-levyllä Rothery soittaa miltei väkivaltaisia sooloja, samaa olin toivonut tältä julkaisulta. White Pass täyttää tuon toiveen, melkein.

Yesterday’s Hero huutaa Fishiä laulamaan jostain koskettavasta. Miksei Rothery pyytänyt vanhaa bändikamuaan mukaan? Tässä se olisi toiminut. Summer’s End alkaa miltei jatsahtavasti. Kuultiinko tätä tyyliä Angelinalla?Lopussa Riccardo Romano pääsee revittelemään Hammondilla komeasti.

The Ghosts Of Pripyatin alussa Rothery osoittaa että myös akustisen kitaran näppäily onnistuu. Parin minuutin kohdalla kappaleen henki muuttuu täysin. Yhtäkkiä soitetaan heviä riffiä, joka olisi sopinut vaikkapa Porcupine Treen 90-luvun levyille. Ehkä on sopivaa, että kappale, joka kertoo kylästä jossa toimi Chernobylin ydinvoimala, muistuttaa bändistä joka on nykyään haamu vain.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit