The Purple Album




Heti alkuun täytyy tunnustaa, että olen mielettömän kova Whitesnake- ja Deep Purple -fani. Aikojen saatossa olen pitänyt lähes kaikesta mitä David Coverdalen bändit ovat julkaisseet. Lukekaa, jos tämän pidemmälle haluatte tätä vuodatusta selata, edellä mainittu mielessänne.


Kun kitaristi Doug Aldrich lähti Whitesnakesta, ymmärsin että bändi oli aloittelemassa uuden levyn kirjoittamis- ja äänitysprosessia. Kahdelle aiemmalle Whitesnake-levylle kappaleet säveltäneen muusikon poistuminen oli pettymys. Kun ihan oikeasti uutta Whitesnake-levyä ei sitten tullutkaan, Dougin valinta on helpompi ymmärtää. Hän halusi soittaa omia ja uusia kappaleita. David Coverdale kaappasi ja palkkasi Joel Hoekstran Nightrangerista. Vikkelä kaveri kuuluu olevan.

Jos joku ei ole vielä jostain kuullut, The Purple Album on tribuuttilevy David Coverdalen ajalle Deep Purplessa. Se on hattu päästä Jon Lordille, Ritchie Blackmorelle ja Ian Paicelle jotka rekrytoivat Coverdalen ja Glenn Hughesin vuonna 1973 Ian Gillanin ja Roger Gloverin tilalle. Tuo kolmas Deep Purple kokoonpano, eli MK III fanien keskuudessa, teki kaksi albumia. Kolmannella Coverdale/Hughes -levyllä kitaraa soitti Tommy Bolin. Nyt kuullaan uudet versiot noiden kolmen kiekon parhaista, ainakin nokkamiehen mielestä, ralleista.

Itselleni nuo alkuperäiset ovat niin rakkaita, että näillä versioilla ei oikein ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Burn on ärhäkkä soittonsa puolesta, You Fool No One ei kulje lainkaan ja Love Child on vain raskas. Lähes akustisesti ja nuotiokitarahenkeen tehty Sail Away on oikein nätti, ehkä levyn onnistunein esitys. The Gypsy paljastaa sen miksi MK III kuulosti niin erityisen upealta. Coverdalen ja Hughesin äänet soivat vuonna 1974 täydellisesti yhteen. Nyt toinen puolikas puuttuu ja samalla biisi on ihan torso. Blackmoren majesteettisesta kitaroinnista ei ole tietoakaan. Tilalla on jonkinlaista laahaavaa lätkettä ja sormiharjoituksia. Lady Double Dealerin olisi luullut toimivan Tommy Aldridgen tuplabasarihyökkäyksen voimin, vaan kun ei. Nyt on solisti, kovasta twängistä huolimatta, pehmeä.

Glenn Hughes on vuosien saatossa ominut Burnin ja Mistreatedin. Onkin kiva kuulla miten kappale sujuu nykyään sen alkuperäiseltä esittäjältä. Coverdale sanoo ettei halua kilpailla nuoren itsensä kanssa. Ei siinä kisassa voi pärjätä. Vaikka kokemusta epäonnisista naissuhteista onkin vuosien varrella kertynyt, se lähes viaton kaveri, joka nojasi mikkiständiin California Jamissa, vie vakuuttavuudessa voiton. Hänen tuskansa on totta. Reb Beachin ja Hoekstran soisi katsovan tuon konsertin tallenteen ja ottavan mallia kuinka tämä blues soitetaan. Nyt heidän vinguttelunsa ei kosketa millään tavalla.

Holy Man on levyn isoin yllätys. Coverdale oli aikanaan merkattu yhdeksi kipaleen säveltäjistä, mutta Stormbringerillä sen lauloi kokonaan Glenn Hughes. Eikä ole DC:llä mahkuja. Taas tulee turpaan. Esitys on löysä ja vailla alkuperäisen herkkää tunnetta. Kitarasoolo kuulostaa enemmän Bolinilta kuin Blackmorelta. Slide-kitaralla alkava might Just Your Life on alussa sen verran erilainen alkuperäiseen ja siihen versioon jota varhainen Whitesnake esitti, että biisistä on melkein pidettävä. Yritän ainakin. Siitäkin huolimatta, että Glenn ja Bernie Marsden lauloivat osuutensa värikkäämmin. Kuunnelkaa vaikkapa WS:n vuoden 1980 live.

You Keep On Moving oli Davidin ja Glennin ensimmäinen yhteinen sävellys. Se on yksi vuoden 1975 Come Taste The Bandin kohokohtia. Nyt se on vain yksi raita muiden joukossa. Sama juttu iki-ihanan Soldier Of Fortunen kanssa. Hei mitä täällä tapahtuu? Coverdalella oli ennen kyky koskettaa kuulijaa (minua) ja saada hänen sydämensä vuotamaan verta. Blackmore? Oliko hän niin tärkeä tällekin kappaleelle? Ilmeisesti.

Van Halenia? Ei vaan uusi versio Lay Down Stay Downista. Nyt ihan aidosti harmittaa, että  yhteistyö Coverdalen ja Blackmoren välillä ei ottanut kipinää, kun solisti sitä kitaristille muutama vuosi sitten ehdotti. Levyn päättävä Stormbringer on hevi. Whitesnake on hevi. The Purple Album on hevi. Allekirjoittaneen sydän on hevi. Pettymyshän tämä ilmiselvästi on.

Deluxe-painoksella on lisäraitoina Lady luck ja Comin' Home. MK IV -faneille tuo laajempi painos lienee siis pakollinen hankinta.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit