The Oblivion Particle




Eihän siitä ole kuin hetki aikaa kun Spock’s Beard keräsi rahaa julkaistakseen Brief Nocturnes and Dreamless Sleepin omillaan ja sittemmin Inside Outin kautta. Tuo levy on kestänyt kuuntelua niin hyvin, ettei uutta materiaalia totuudessa osannut edes kaivata. Se keikka Suomessa on ollut mielessä useammin. Hyvin ovat kiertueet karttaneet nämä kolkat. Elokuussa ilmestyvä The Oblivion Particle on Spock’s Beardin toinen levy ”uuden pojan” Ted Leonardin kanssa. Se on hieman erilainen Spock’s Beard –levy.

Kuka muistaa Feel Euphorian? Se oli ensimmäinen SB-julkaisu ilman Neal Morsea. Se oli rock ja se oli vaikka mitä. Monille se ei ollut oikein mitään. Nyt luodaan nahkaa taas. Brief Nocturnes and Dreamless Sleep oli selvästi paluu ”oikeaan” Spock’s Beard –soundiin. Nyt on taas irtioton aika. Basisti Dave Meros kertoo, että bändi kuulostaa itseltään, mutta levy joltain muulta. Hän on oikeassa. Palikat ovat edelleen siellä, mutta ne on järjestelty ja väritetty uudella tavalla. Ehkä nyt musiikki räiskyy hieman enemmän kuin aiemmin. Paikka paikoin tuntuu, että soittoa on jopa liikaa ja varsinainen kappale on hieman hukassa. Progessa näin kuuluu tietenkin ollakin.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin hieman ihmeissäni. En ollut saanut oikein mistään kiinni. Sittemmin kokonaisuus on kyllä hahmottunut, edes jollain tapaa, miellyttäväksi. Tides Of Timen lauluosuudet  olivat alkuun kuin teflonia. Minion kuulosti sekavalta ja tarpeettoman yrmeältä. Alan Morse soitti sillä sekä nätisti että rumasti. Hell’s Not Enough alkoi kuin folk-progeraita ja kasvoi sitä kertosäkeeseen mennessä ysärihenkiseksi AOR:ksi. En ole vieläkään varma toimiiko yhdistelmä. Ted onnistuu kuulostamaan sillä vähän Pain Of Salvationin Daniel Gildenglöwiltä. Se on hyvä.

Rumpali Jimmy Keeganin laulama Bennett Built A Time Machine on humoristisen tekstinsä ansiosta yksi levyn kohokohdista. Joo, on musiikkikin OK.  Uhkaavasti alkava Get Out While You Can on suosikkini. Se ei tasan kuulosta Spock’s Beardilta vaan Ray Wilsonin Genesikseltä. Juu, onhan näillä bändeillä yhteistä historiaa. A Better Way To Fly on toinen levyn isoista kappaleista. Sillä on kaikkea ja paljon. Onko kiire ja kiihkoa. Kyllähän biisi kulkee. Kuka pysyy mukana?  

The Center Line alkaa kosketinsoittaja Ryo Okumoton sinällään kauniilla, mutta jotenkin irrallisen kuuloisella pianosoololla. Itse biisi menee ysäriosastoon. On siis sellaista hömppäprogea. Ted kuulostaa hieman Neal Morselta, kerrankin. To Be Free Again on levyn isoin kappale. Silläkin bändi esittää jotain muuta kuin itseään. Tylsähkö heviriffittely ei ole se juttu.  Aluksi laahaava ja pohdiskeleva Disappear voisi olla kotonaan Flying Colorsin levyllä. Kun biisi lähtee liikkeelle, se ikään kuin muuttuu täysin toiseksi, sen tasoa nostaa edelleen Kansas-viulisti David Ragsdalen juoksutukset ja lurittelut. Thoughts-henkinen laulujippo on kuulunut vähän joka Spock’s Beard –kiekolle. Nyt se kuullaan tässä viimeisessä.  

The Oblivion Particle ei ole välttämättä Spock’s Beardin paras levy, mutta se on rohkea sellainen. Tämä bändi haluaa kehittyä. Meidän fanien täytyy tehdä samoin.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit