Stupid Things That Mean The World




Tim Bowness yllätti viime vuoden Abandoned Dancehall Dreamsilla. Levy oli helposti hänen parhaansa. Musiikki oli vahvempaa, mutta toisaalta elävämpää kuin aiemmin. Tunnelmaan oli helppo mennä mukaan. Levy sai erinomaisia arvioita ja taisi sille pukata jonkinlaista Prog Awards –palkintoakin. Vuosi edellisestä Bowness yrittää uusia tempun.

Tällä kertaa solistin No-Man -kamu Steven Wilson ei ole mukana. Tuottamassa ja soittamassa kitaraa on hänen sijastaan The Pineapple Thiefin Bruce Soord. Mukana levyllä ovat myös No-Manin live-kokoonpanon jäsenet ja nippu progressiivisen rockin ikoneja, kuten Peter Hammill, Phil Manzanera, Pat Mastelotto ja David Rhodes. Toimivaa palettia ei ole lähdetty sotkemaan ja niinpä levyn äänikuva on säilynyt hyvin pitkälti ennallaan.

The Great Electric Teenage Dream avaa levyn mukavan sähköisesti. Paras biisi esitetään ensimmäiseksi. Bowness on noteerannut, että nimenomaan Nine Inch Nailsin ja Porcupine Treen viimeisten levyjen tyyliset tanssittavimmat raidat olivat ne edellisen levyn suosikit. Sing To Me tuo mieleen Steven Wilsonin ja Aviv Geffenin Blackfieldin. Pop-uskottavuus on kohdillaan. Samaa voi sanoa levyn nimikappaleesta Stupid Things That Mean The World. Know That You Were Loved alkaa akustisella kitaralla ja kauniilla kosketinmatolla kuin jokin 70-lukulainen Pink Floyd –klassikko. Kuoro vielä korostaa mielikuvaa tuosta bändistä. Press Reset yllättää puolen välin sähäkkyydellään. Sähköisyyttä ja säksätystä saisi olla ehkä enemmänkin.

Aluksi olin sitä mieltä että levyn jälkimmäinen puolisko on tyhjäkäyntiä. Se on ainakin rauhallisempi. Mutta useamman kuuntelun jälkeen esimerkiksi kivan bassokuvion kuljettama All These Escapes on kasvanut yhdeksi suosikeistani. Everything You're Not menee Pink Floyd –utuiluksi. Ei haittaa. Sen jälkeinen Everything But You on jonkinlainen välisoitto.  Myöskään Soft Williamia ei ole yritetty venyttää liikaa. Levyn päättävällä At The End Of The Holidayllä kuullaan mm. Abandoned Dancehall Dreamsilta ja vaikkapa Robert Frippin levyiltä tutun Andrew Keelingin sovittamia jousia. Tässä kappaleessa Bownessin äänessä on jollain tapaa erityistä lämpöä. Ihan kuin hän laulaisi ja eläytyisi tavallista enemmän. Levyn päätökseen kannattaa panostaa. Sen jälkeen nimittäin tuntuu siltä kuin pitäisin tästä levystä enemmän kuin edellisestä. Pienet ja typerät jutut voivat olla tärkeitä.

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit