The Key




Entisen Queensrÿche-solisti Geoff Taten edellinen levy ilmestyi Queensrÿche-nimellä. Frequency Unknown oli hyvä osoitus siitä että nopeallakin aikataululla Tate pystyi keräämään ryhmän osaavia muusikoita jotka pystyivät esittämään levyllinen hyvää modernia progeen kallellaan olevaa heviä. Nykyään jäljellä oleva Queensrÿche ja Tate pääsivät sopimukseen jonka mukaan solistille jää oikeudet Operation Mindcrimen esittämiseen yksinoikeudella. Ei ole siis yllätys, että Taten uuden musiikillisen kollektiivin nimi on Operation: Mindcrime. Piti kuulemma olla joku sellainen nimi, joka on valmiiksi brändi. No onhan tuo. Bändistä ei tälläkään kertaa ole kyse. Soittajia on mukana enemmän kuin varsinainen kiertuekokoonpano tarvitsee. Jos Tate tien päälle lähtee, on mielenkiintoista nähdä ketkä ovat mukana.

The Key on ensimmäinen osa Operation: Mindcrimen trilogiasta. Tuo nimi on sikäli kovasti osuva, että Queensrÿchen saman niminen klassikkolevy tästä mieleen tulee. Jos Taten edellisellä levyllä hivoteltiin progeleimaa, nyt sen voi merkitä ihan huoletta. Muutaman kohtaan levy jopa tuntuu lainaavan esikuvaltaan, esim. Re-Inventing The Futuren riffi on varmasti tuttu Queensrÿche-faneille. Toisaalta tuo plagiointi on varmasti tietoista ja harkittua. Mielikuvia, mielikuvia. Tietenkin voi miettiä, olisiko Taten jo aika seistä omin avuin, eikä aina nojota menneeseen. Toki tuo pilari on vahva. Jos levyn tunnelman samankaltaisuuden ohi pääsee ja antaa musiikille mahdollisuuden, tästä on aika helppo pitää. Muutamat efektit tosin olisi voinut päivittää. Ettei kenellekään jää epäselväksi muistutetaan ja alleviivataan vielä, että The Key ei ole jatko-osa tai muutenkaan sukua Operation Mindcrimelle. Tämä on oma tarinansa.  Nyt ihmetellään miten tulevaisuutta voi muuttaa, ja jos voi, niin miten se vaikuttaa nykyisyyteen. Kovaa matskua aivonystyröille.

Jos on levyn aihe haastava, niin eipä moitteita voi antaa musiikillekaan. Ei tämä mitään progea progen vuoksi ole, mutta selvästi kunnianhimoinen ja paikka paikoin kimurantti levy. Kappaleet ovat kehittyviä, eli vanhalla tavalla progressiivisia, mutta toteutettu ja esitetty modernilla tyylillä. Ainoastaan kosketinsoolojen aikana käytetään aikakonetta ja siirrytään vuosikymmenelle jolloin Moog oli muodikas. Varsinkin levyn B-puolen biiseissä on osasia jotka ovat tuttuja pikemmin nykyaikaisesta tanssimusiikista.  Rohkeutta kokeiluihin on ollut. Usean solistin käyttäminen hieman ihmetyttää, varsinkin kun The Voodoos-laulaja Mark Dalyn ääni ei ole kovin häävi. Toki Tate on äänessä suurimman osan ajasta. The Key on hyvä. Odotan jatko-osilta todella paljon.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit