Love, Fear and the Time Machine




Riverside on tehnyt uransa kauneimman ja koskettavimman levynsä. Love, Fear and the Time Machine osuu suoraan makuhermoon. Se viiltää syvälle ja tuntuu sydämessä saakka.
Levyn avaava Lost (Why Should I Be Frightened By a Hat?) alkaa kaihoisasti ja hissukseen vauhtia hakien. Se kasvaa ja kasvaa. Se on lupaus ja selitys. Tunnelma tiivistyy. Miksi näin kävi? Rakkaus loppui, mutta se tuntuu vain sitä tärkeämmältä mitä enemmän sen päättyminen sattuu. Onko Mariusz Duda lukenut Bruce Fisherin kirjoja? Onko rakkaus ja varsinkin erot niin universaaleja, että kaikki kirjoittavat niistä samoilla sanoilla? Niitä tekstejä jokainen ymmärtää. Siksi tähän levyyn on helppo päästä sisälle. Under the Pillow osoittaa, että bändi on todellakin jättänyt metallin. Se soittaa edelleen vahvasti, mutta nyt soundit ja tuotanto eivät ole ristiriidassa musiikin kanssa. Mariusz laulaa kauniisti eikä murinaa kuulla lainkaan. Tunnelma on ja pysyy koko levyn ajan Steven Wilsonin tyyliin melankolisena, mutta siitähän me skandinaavit pidämme. #Addicted on poppia, josta tulee mieleen juurikin tuon edellä mainitun britin viimeisin soololevy. Kappale on kepeä ja lennokas. Yksi levyn parhaista ja tarttuvimmista. Maskit joista lauletaan ovat tuttuja Fisherin maailmasta. Niistä ihmisten pitäisi yrittää päästä eroon. On paljon kivempi ja kevyempi olla kun joka päivä ei tarvitse pukea jotain rooliasua päälle. Ei välitetä muiden ajatuksista, ne omat ovat ne joilla on merkitystä.

Eron läpikäyneiden mielialat pomppivat laidasta laitaan. Joskus on parempia hetkiä ja joskus yksinäisyys, ahdistus, pelot ja viha lyövät päälle kuin Caterpillar and the Barbed Wire. Tunne hyökyy päälle vaivihkaan eikä sitä voi oikeastaan pysäyttää ennen kuin se on hyökynyt ylitsesi ja vienyt mukanaan. Rakkauteen haluaisi uskoa, mutta lopulta on pakko myöntää, että toinen on leikannut suhteen poikki kuin katepillari piikkilangan. Ei sitä voi korjata. Dudan bassolinjat ovat levyllä hyvin esillä ja ne ovat ehdottomasti yksi sen vahvuuksista. Saturate Me jyrää. Se huokailee hetken. Se rimpuilee. Keräyttyään itsensä se loistaa. Afloat on herkkä, yksinkertaisen kuvion ympärille tehty laulu. Steven Wilson tulee taas mieleen. Urku soi haikeasti. Discard Your Fear alkaa uhkaavasti. Se kuulostaa tutulta pompahtelevalta Riversidelta. Soundi vaan on aiempaa kepeämpi. Towards the Blue Horizon kuvastaa Fisherin maailmassa sitä tilannetta kun olet yksin ja melkein tyytyväinen tuohon tilaan. Olet saamassa elämäsi palaset kohdalleen ja uskallat olla taas onnellinen. Olet melkein ehjä. Kappale on levyn pisin ja yksi sen kohokohdista. Tuon huipun perään kuultava Pink Floyd -henkeen kulkeva Time Travellers herättää ajatuksia, oliko ennen paremmin ja kiertääkö aika kehää? Ehkä tuo muisteleminen on tehtävä jotta pääsee eteenpäin. Hämyille utuilua. Viimein elämä on kasattu ja ollaan huipulla. Kun olet sinut itsesi kanssa, sinun on helppo olla muiden kanssa. Et tarvitse ketään ollaksesi onnellinen. Found (The Unexpected Flaw of Searching) päättää levyn tyylikkäästi. Kyyneleet on kuivattu ja pala kurkusta nielty, jäljellä on hyvä olo ja hymy.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit