The Direction Of Last Things




Pidin Intronautia pitkään Mastodonin, Neurosiksen ja ehkä jopa Toolin oppipoikina. Pojista kasvaa miehiä ja he murhaavat isänsä, vai miten se meni? Nyky-Intronaut syö Mastodoneja aamupalaksi.  Uskallan väittää, niin paljon kuin Brent Hindsin bändistä pidänkin, että Intronaut on tehnyt paremman levyn kuin mitä vaikkapa Mastodonin edellinen Once More 'Round the Sun oli. Ai miten niin te kysytte nyt?

The Direction Of Last Things on edelleen möyryävää, matalista taajuuksista ammentavaa Kalifornia-metallia, noiden yllä mainittujen yhtyeiden hengessä. Heti avausraita Fast Worms tekee selväksi, että nyt ei pelleillä. Kappale on ankara, hyökkäävä ja mahdollisesti haastavin jonka olen vähään aikaan kuullut. Lopun jami on häkellyttävä. Intronaut ei tietenkään olisi itsensä, jos mukana ei olisi myös ihan jatsiksi meneviä psykedeelisiä osia ja pätkiä. Nämä miehet osaavat soittaa. Psykedelia voi olla sekoittava, mutta myös erittäin kaunis asia. Kuunnelkaa Digital Gerrymandering, jos ette usko. Kun musiikki on kepeää tai ilmavaa, silloin laulu karjutaan brutaalisti paikallisten karhujen tyylillä. Välillä soittimia piiskataan aivan vimmassa, silloin vokaalit ovat puhtaita ja nättejä. Sul Ponticello lienee oivallinen esimerkki tuosta. Väitetään, että vastakohdat täydentävät toisiaan, voivat ne myös riidellä. Tämä levy on kyllä ihmeenkin sopusointuinen, vaikkakin nuo soinnut ja rytmit ovat paikka paikoin, no ollaan rehellisiä, koko ajan, vallankin kimurantteja.

Jos vierastat progressiivisessa metallissasi murinalaulua, kokeile tätä levyä silti. Olen melko varma ettet pety. Aloita sen päätösraidasta City Hymnal. Sillä ihmisen ääni on vain yksi ankara instrumentti muiden joukossa. Ja se sopii tuohon sakkiin hienosti. Olisihan tämä levy hieman pitempi voinut olla. Nyt kuulijalle jäi nälkä.

Tero Honkasalo 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit