Golgatha




W.A.S.P. kuului aikanaan niihin bändeihin, jotka muovasivat teiniminäni musiikkimaun siksi mikä se oli oikeastaan koko nuoruuden ajan. Musiikin piti olla villiä ja vaarallista, siinä piti olla koukkuja, melodioita ja sen piti olla näyttävää. Videoissa piti olla naisia ja jos vaan suinkin, niin mahdollisimman vähissä vaatteissa. W.A.S.P. innostukseni kesti parin kolmen levyn ajan. Sitten bändi alkoi tehdä rock-oopperaa tai matki muuten vaan The Whota tai jotain vastaavia klassikkobändejä. Näin jälkeenpäin ajatellen, eihän tuo huono homma ollut, Blackie Lawless halusi olla parempi muusikko ja säveltäjä. Kaikki bändissä eivät halunneet ja niinpä kokoonpano tuntui vaihtuvan tiuhaan. 

 

Nykyinen W.A.S.P.-kokoonpanokin meni uusiksi, kun pitkään bändissä soittanut ja tälläkin levyllä esiintyvä rumpali Mike Dupke hyppäsi kelkasta kesällä. Jäljellä ovat vielä Blackie, kitaristi Doug Blair ja basisti Mike Duda. Jälkimmäiset kaksi esiintyivät ensimmäisen kerran yhdessä vuoden 2007 Dominator-levyllä, eli pitkään ovat bändissä pysyneet. Kokoonpanon eheys kuuluu myös levyltä. Tällä soittaa hyvinkin samalta kuulostava W.A.S.P. kuin parilla ensimmäisellä levyllä. Ehkä soundit ovat nykyään paremmat ja kappaleet hieman kypsemmän kuuloisia, mutta se vanha asenne on vielä siellä. Sama energia on tallella.

 

Golgathan kappaleet ovat pääosin kulkevaa hevirockia. Biiseissä on mittaa kivasti, niissä on juurikin koukkuja ja tälle bändille tunnusomaisia melodioita. Kitarasoolot ovat parhaat ja ehkä pisimmät pitkään aikaan. Kolme ensimmäistä raitaa rullataan ja runtataan melko rentoutuneen oloisesti. Miss You on slovari josta tulee mieleen Sleeping (In the Fire). Myös Fallen Underin kertosäe muistuttaa menneistä. Eipä tuo haittaa. Lawlessin ääni ja laulutapa on sellainen, että se sopii näihin sydänverenvuodatuksiin erinomaisen hienosti. Itse asiassa solisti on mitä parhain esittämään tämän Golgathalla tapahtuneen murhenäytelmän sivuosan esittäjän roolin. Hänetkin on, ainakin vertauskuvallisesti, ristiinnaulittu ties kuinka monta kertaa. Hän osaa eläytyä ja tietää miten tarinan vakuuttavimmin kertoa. Slaves Of The New World Order ja nimiraita kilpailevat levyn parhaan biisin tittelistä. Jälkimmäinen on silkkaa teatteria, muttei se enää haittaa. W.A.S.P. vanhenee ja fanit varttuvat, mutta joku side säilyy. 

 

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit