Condition Hüman




Edellistä levyä tehdessään Queensrÿche oli sekaisin. Tai niitä oli pikemminkin kaksi. Oli tämä kokoonpano ja toisaalta Geoff Taten, bändin edellisen solistin, versio. Kaikki olivat hakemassa oikeutta yhtyeen nimeen. Pinna oli kireällä molemmilla osapuolilla. Levyistä tuli mitä tuli. Tate onnistui ehkä aavistuksen paremmin. Oikeusjuttua ei sitten ikinä tullutkaan. Homma sovittiin. Tuosta on kulunut aikaa ja Todd La Torre on ollut Queensrÿchen laulaja jotakuinkin kolme vuotta. Nyt ei ole mitään syytä tarjota keskinkertaista tai hosuen tehtyä levyn tynkää. Tämän pitää olla priimaa ja parasta pitkään aikaan.

Nopeasti rullaava Arrow of Time, joka oli ensimmäinen Soundcloud-single, avaa levyn. Sen riffi tuo mieleen Judas Priestin ja sikäli varhaisen Queensrÿchen. Metalliahan piti edellisenkin levyn oleman. Soundit ovat ennallaan ja parin vuoden takaa tutut. Bändi esittää itseään ja kuulijan mieli huutaa: ”Pakko tällä on olla parempaa”. Guardian osoittaa, että La Torre on teknisesti oivallinen laulaja. Valitettavasti tuo osaaminen ei välitä mitään tunteita. Tämä on edelleen vain suorittamista ja odotusten mukaisesti korkealta kiekumista. Hellfire muistuttaa, että tämä bändi kirjoitti klassikon nimeltä Operation Mindcrimen. Jos Tate muistelee omalla levyllään menneitä, niin salllitaan se Michael Wiltonille myös. Myös Toxic Remedy menee tyyliltään sinne 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Sillä kuullaan hienoa kitarointia. Onhan tämä selvästi progressiivista metallia, tosin mistään kehittymisestä ei voi puhua. Evoluutio voi viedä myös taaksepäin. Selfish Lives voisi olla Promised Land -aikakauden demo. Silloin se ei olisi mahtunut levylle, nyt se on yksi parhaista osista.

Basisti Eddie Jackson aloittaa aivan tyhjänpäiväisen Eye 9:n. Kappale on melkein raskas, kulmikas ja muistelee grungea. Onhan tätäkin, valitettavasti, kuultu jo aiemmin. Queensrÿche on tehnyt monia komeita ja koskettavia hitaita kappaleita. Bulletproof ei yrityksestä huolimatta ole sellainen. Hourglass yrittää ensin olla vihainen, sitten se yllättäen leppyy. Voimakas riffi alkuun ja sen perään akustista kitaraa. Kyllähän tuo tuttu elementti Queensrÿche-levyiltä on. Joskus sitä on käytetty hyvin. Tämä ei puhuttele, vaikka kappaleen soolo nätti onkin. Akkaria kuullaan seuraavallakin raidalla. Just Us ei ole uusi Silent Lucidity. Kuuntelin uudelleen. Tarkistin. Näin on. Sitten joku muistutti, että levyllä pitää olla nopeitakin kappaleita. All There Was potkii ihan kivasti The Needle Liesin hengessä. The Aftermath on vähän alle minuutin mittainen välisoitto ennen levyn päättävää nimikappaletta. En tiedä onko Condition Hüman oikeasti hyvä biisi, vai ovatko levyn muut siivut sen verran isoja pettymyksiä, että tämä kuulostaa oikein hyvältä. Jotain Road to Madnessin tyylistä mahtikappaletta tässä on tehty ja aika lähelle on päästykin. Eli potentiaalia olisi. Pitäisikö bändin pyrkiä hieman oletusten ja kehyksensä ulkopuolelle? Kyllä. Sen pitää tehdä jotain uutta, ei miellyttää vanhoja faneja.

Queensrÿche jatkaa La Torren johdolla tasaisten, mutta hieman turhien, levyjen sarjaansa.  Scott Rockenfield tekee kaikkensa jotta bändin energiataso pysyisi yllä, mutta tylsähköt biisit latistavat kuuntelijan tunnelman väkisin. Condition Hüman on pettymys.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit