Waterfall




Tähän levyyn en ollut varautunut. Totta kai Glenn Hughesilta on oppinut odottamaan sitä mikä tuntuu itselle mitä vähimmissä määrin loogiselta tai oikealta. Myönnän, että olin hieman epäileväinen tämän projektin suhteen. Toiveet olivat jotain muuta kuin yleensä Hughesin kohdalla. Toki parivaljakolla Hughes/Dario Mollo on yhteistä historiaa. He tekivät pari levyä vuosituhannen alussa. Nuo levyt keräävät pölyä hyllyssä. Koska Hughesin viimeisin bändi California Breed oli retrorockia, en ajatellut, että hän haluaisi ryhtyä hevilaulajaksi jälleen. Vaan mistä minä mitään tiedän, olenpahan vain fani. 

Dario Mollon nimi lienee tuttu hevi- ja erityisesti Deep Purple -faneille Don Airey Bandin kautta. Tuon pumpun solisti oli Graham Bonnet, joka muistetaan Ritchie Blackmoren Rainbowsta ja Ritchie taas oli, no te tiedätte. Mollolla on myös The Cage-niminen bändi pitkäaikaisen Black Sabbath -solistin Tony Martinin kanssa. Mollon viimeisin levy tuli nimenomaan The Cagelta. California Breed levytti myös Frontiersille. En tiedä oliko tuolla bändillä levy piikissä, mutta yhtiön pomo Serafino ehdotti Mollolle, että periaatteessa, jos kiinnostaa, Hughes olisi vapaana kolmatta Voodoo Hill -levyä varten. Onneksi huvitti.

Kolmas kertaa toden sanoo, sanotaan. Joskus harvoin, ja nyt taas, tuo pitää paikkansa. Käsittääkseni aiemmilla Voodoo Hill -levyillä Hughes on vain laulanut sen mitä on pyydetty. Nyt hän on osallistunut myös säveltämiseen ja sovittamiseen. Se kuuluu. Waterfallin alku kuulostaa yllättävän paljon Glennin 90-luvun puolivälin hevilevyiltä. From Now On -aikakauden ja toisaalta vaikkapa Hughes Turner Projectin faneille tämä on mannaa. Onhan tämäihan perusheviä, progressiivisin maustein, mutta totetuttu jollain tapaa mielenkiintoisesti ja tuoreella tavalla. Hyvä biisi on hyvä, oli se sitten mitä genreä tahansa. Siitä progesta puheen olleen, Underneath and Down Below on valtava iso kappale. Mollon levyillä aiemminkin soittanut kosketinvelho Dario Patti on loihtinut kiipparimattoa kerroksen toisensa päälle ja basisti Andrea Maiellanon nauhaton basso huolehtii siitä että alataajuudet hemmottelevat kuulijaa. Soitto-osuudet tuovat mieleen tuon aiemmin mainitun mustiin pukeutuvan kitaristin, jonka kanssa Glennillä on yhteistä historiaa. On tyylikästä. Waterfall on tyypillinen nimikappale Mollolta. Wild Seed of Mother Earth tulee mieleen, mutta eipä tuo haittaa. Glenn laulaa upeasti. Hänen äänensä on uskomattoman vaivattomassa kunnossa. Vaikka lauluosuudet ovat haastavia, hänen ei tarvitse pinnistellä lainkaan. Uskomatonta! Joo, fani tuli esiin.

Underneath and Down Below ja Waterfall ovat levyn kohokohdat. Keimailevasti keinuttava Karma Go on erilainen, mutta vahva biisi. Samaa voi sanoa väkevästi runnovasta Evil Thingistä. Hei Tony Iommi, Glenn tekee taas heviä! Soittelepa. Hughesin laululinjat ovat niin sulavia, että ihan parhaita tai tarttuvimpia koukkuja kappaleista on hieman vaikea löytää. Jos korvamatoa hakeman pitää, reippaasti, mutta hieman pätkien kulkeva, Eldorado voisi olla sellainen. HTP 3 anyone? Here, here! White Feather on Glenniä sielukkaasti. Kuunnelkaa taustalauluja. Sanat eivät riitä kuvailemaan. Sunflower ja levyn päättävä Last Door kuulostavat Hughesin soolomateriaalilta. Niistä jälkimmäiseen laulaja antoikin, jos tarinaa on uskominen, paljon ehdotuksia ja niinpä biisi muuttui kitaraosuuksien osalta lähes kokonaan. Viimeistään nyt on todettava, että Waterfallin myötä Dario Mollo on hevikitaristien joukossa yksi suurista. Iso käsi ja hattu päästä. Hassua kuinka Hughes onnistuu parhaiten, kun hänellä on osaava sparraaja. Iommi, Blackmore, Jeff Beck, jne. täällä olisi…

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit