The First Twenty Years




Progressiiviseen rockiin yhtään perehtyneet tuntevat amerikkalaisen Spock’s Beardin varmasti. Jos joku hämy on bändin syystä tai toisesta missannut, hän on varmaankin perillä ainakin yhtyeen perustajajäsenen Neal Morsen tekemisistä. Ja jos ei ole, tästä paketista sopii aloittaa tutustuminen. Kahteen ja puoleen tuntiin on nimittäin kasattu aika lailla ne kappaleet jotka itsekin soittaisin ihmiselle, joka ei ole progressiiviseen meininkiin rakastunut, mutta on tarpeeksi avoin mieleltään sitä kokeillakseen.

Rich Mouserin käsittelyn jälkeen vanhat biisit kuulostavat paremmilta kuin koskaan. Ensimmäisenä niistä kuullaan The Light, jossa kiteytyy oikeastaan bändin olemus kokonaisuudessaan ja kaikkineen. Genesis tulee tietysti mieleen, mutta sellainen Kaliforniassa lomaansa viettänyt nuoruuden intoa täynnä oleva versio. Thoughts paljastaa, että nämä jenkit ovat todellakin brittiläisen progensa kuunnelleet. Gentle Giantin lauluharmoniat on opeteltu pieteetillä. Ensimmäisellä kiekolla ei ole yhtään turhaa raitaa. Mieleen saattaa jäädä soimaan kaunis, mutta hauskalla tavalla humoristinen, June. Eikö progen pitäisi olla vakavaa? Ei. Siinä saa pelleillä ja pitää hauskaa, jos ei muuten niin ainakin soittamalla. Sen tämä porukka osaa.

Kun Neal Morse jätti bändin, syistä jotka on dokumentoitu sen verran usein, ettei mennä niihin nyt, yhtye, kuten kaikki tietävät, teki Genesikset ja antoi lauluvastuun rumpalilleen. Nick D’Virgilio onkin solisti ainakin minun mieleeni. Biisitekijän poistuttua muonavahvuudesta, bändi hommasi lisävahvistuksia sille osastolle ystävistään. John Boegehold ja Stan Ausmus ovat olleet mukana taustavoimana jo vuosikymmenen. Kovin paljon bändin tyyli ei muuttunut. Ehkä parilla ensimmäisellä Nickin laulamalla levyllä oli mukana jotain jota saattoi kutsua vaihtoehtorockiksi. Tälle kokoelmalle noita rouheampia biisejä ei ole otettu mukaan, vaan tyyli on pidetty mahdollisimman johdonmukaisena.

Eikä tuo tyyli isosti muuttunut, kun yhtyeen kolmanneksi laulajaksi tuli Ray Wilson. Ei kun se oli Genesis, joka palkkasi Wilsonin. Spock’s Beardin kolmas solisti on Ted Leonard. Hän laulaa myös Enchantin ja Thought Chamberin levyillä. Ted, ja kiertuerumpalista varsinaiseksi päristäjäksi ylennetty Jimmy Keegan, on tehnyt kaksi Spock’s-levyä ja kappaleita on mukana yhtä monta. Waiting For Timen kirjoittivat yhdessä veljekset Neal ja Alan Morse. Tämän kokoelman täky ja se seikka joka tekee tästä pakollisen hankinnan kaikille Spock’s Beard -faneille on Neal Morsen kirjoittama melkein kaksikymmentä minuuttia kestävä Falling For Forever. Sillä soittavat yhtyeen kaikki nykyiset ja entiset jäsenet. Neal Morse on äänessä säkeistöissä, Ted Leonardia kuullaan kertosäkeessä ja Nick D’Virgilio on hoitaa rummuttamisen ja hoilaamisen väliosassa. Ei paha? Kappale itsessään on taattua Morse-laatua, eli kestää kuuntelua kyllä. Ja jos tuo ei ole vielä tarpeeksi, bonus-DVD:llä on vuoden 1997 Progfest-keikka. Sitä ei voi missata!

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit