Songs from the North I, II & III




Olen kuunnellut viime aikoina työmatkoilla paljon Opethin levyjä. Aika ja olo on ollut sellainen. Tänään, kun päivä pitkien pimeiden jälkeen taas pitenee, on sopiva hetki kuunnella jyväskyläläisen Swallow The Sunin synkistelyä. Yritin jo pariin otteeseen levyn ilmestymisen aikoihin marraskuussa. Tämä vuosi on ollut yhtä itkua ja hammasten kiristelyä. Haluatteko kuulla? Ette. Joka tapauksessa. Kuuntelemani musiikki on ollut sen mukaista. Vaan niin kävi, että Songs from the North oli liian raskasta. Ei antanut lohtua. Otti vain kaikki loputkin voimat. Pimeys imi sisäänsä ja otti syleilyynsä. Jouluvalojen loisteessa on toisin. Nyt nämä hitaat ja raskaat kappaleet hellivät aivan uudella tavalla. Ei näitä silti aattona voi piirissä tanssia. Mutta niille joille Varpunen jouluaamuna on kauneinta mitä voi kuvitella, nämä uppoavat varmasti kuin veitsi kinkkuun.

Songs from the North I, II & III on, kuka arvasi jo, triplalevy. Se on lausunto ja vastine niille joiden mielestä albumi on kuollut. Ottakaa tästä! Siinä on! Siitä riittää. I, II & III ei ole sinällään tarinallinen kokonaisuus, vaikka sillä kokonaisuuden mitan kestävä teema onkin. Juu, sehän on progea jos mikä. Se mihin tai minkälaiseen progen karsinaan Swallow the Sunin musiikin haluaa laittaa on puhtaasti makuasia. Pakosti ei pidä, mutta tägit vaativat. Ankaraa doom-metallia tämä on yksinkertaisesti ilmaistuna. Mutta, mutta. Tämä ei ole mitään yksinkertaista musiikkia. Kitaristi Juha Raivion kappaleet kasvavat upeasti, melodioissa riittää ja draaman kaari, kuten tunnelmakin, tihentyy niin kappaleiden sisällä kuin niiden välilläkin. Raskas käy vain raskaammaksi ja kaunis kauniimmaksi. Solisti Mikko Kotamäen ääni  on yksi levyn tärkeimmistä instrumenteista. Aivan kuten suruakin on monenlaista Swallow The Sunilla on puolensa. Tämä paketti avautuu ainakin kolmella eri tavalla.

Pidin yhtyeen edellisestä, kolme vuotta vanhasta Emerald Forest and the Blackbird -levystä niin paljon, että oikein keikalla kävin yhtyeen kokemassa. Fanipoika. Tunnustan. Keikkaraportti lienee jossain vanhassa Colossuksessa. Taisi olla FME. Tämän paketin ensimmäinen levy on yhtyeen ja monen arvostelijan mielestä jatkoa tuolle kiekolle. Raskas ja kaunis. Jos Opeth on tuttu, ykkönen on kuin Blackwater Parkin jälkeen ilmestynyt Deliverance. Sama, mutta parempi.

Kakkoslevy on erilainen. Se on myös kaunis, mutta myös lohdullinen, ei nyt valoisa, mutta parempaa huomista lupaava tai siitä vihjaileva. Toivonko liikoja? Talvipäivänseisaus oli ja meni. Sen kappaleet on esitetty pääosin akustisesti ilman säröä ja runttausta. Niiden sijasta on tarjolla tunnelmaa kuin joulukirkossa tai hautajaissaatossa. Tämä on parempi kuin Damnation. Paljon luvattu, mutta seison sanojeni takana, jos joskus tarvitsee.

III on ilkeä. Se on paha. Armoton. Säälimätön. Se on yli kaiken raskauden raskas. Se on kylmä. Se on Lappi! Voi olla punaviinin ansiota, mutta mielestäni se parasta mitä Swallow The Sun on ikinä tehnyt. Se on parasta juuri nyt! Sanotaan, jos kukaan kliseitä haluaa lukea, että hienoin taide syntyy suuresta kärsimyksestä. Liekö totta? Uskon niin. Siksi toivon todellakin, että Raiviolla ja kumppaneilla ovat asiat jollain tavalla mallillaan. Näin valtavan tuskan esittämisen täytyy tulla suoraan sydämestä tai mielen syvimmistä katakombeista. Nykyään harva levy pakottaa kuuntelemaan loppuun asti. Tämä tekee niin. Kun The Clouds Prepare for Battle loppuu, en halua kuulla mitään. Hiljaisuus riittää ja tämä tunne. Songs from the North jää soimaan sieluun.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit