The Days Of Deucalion, Chapter 2




Leap Day, kuka ihme nimeää bändinsä karkauspäiväksi? Mitä teit jouluna? Kuuntelin Karkauspäivää. Kuvittelepa itsesi keikalle. Odottelet bändiä lauteille. Tekeekö mielesi hoputtaa heitä? Tietysti. Huudatko tosiaan muun ryhmän mukana:”Karkauspäivä, karkauspäivä!” Tuomiopäivä ehkä, mutta Karkauspäivä, en, etkä sinäkään, ikinä. No joo, maailma lienee täynnä bändejä jotka kantavat nimeään pystypäin. Niin kai tämäkin. Ja jos ei nimi miestä, niin miksi se pahentaisi kuuden hollantilaisen ikäkollin ryhmän? Mutta silti. Oikeasti! Karkauspäivä!

Jos joskus pääsen tuosta nimestä yli, The Days Of Deucalion, Chapter 2 - melkoisen ylväs nimi muuten tuokin - on yksi parhaista kuulemistani neoprogelevyistä moneen aikaan. Mietin koska olen kyseisen genren musiikkia edes kuunnellut. En tiedä. Eikä mietitä sitä nyt. Spock’s Beard onko se tätä? Oli miten oli. Kuuntelin tämän kokonaisuuden ensimmäisen osan Spotifysta, joulupyhien luksusta on aika kuunnella uutta musiikkia, mutta ei tuo säväyttänyt samalla tavalla kuin tämä uutukainen. Joku jouluolut säväytti, mutta se ei kuulu tähän.

Sinällään mitään uutta Leap Day ei tarjoile. Vaan tarjoilee hyvin. Se käyttää kaikki kliseet, tarkoitan musiikilliset tehokeinot, mitä genrellä on tarjota. On kaunista, mahtipontista eikä dramaattiseltakaan voi välttyä. Kappaleet kuulostavat, ja lainaavat sen mikä on tässä maailmassa luvallista, vanhoilta Genesis- ja Pink Floyd -teoksilta. Kosketinsoittajalla on varmasti levyhyllyssään ainakin Keith Emersonin keskeisimmät äänitykset.  Jos Peter Gabriel nauhoittaa demoja, vielä tänä maailman aikana, hieman huterassa olotilassa, muutaman jouluoluen jälkeen, hän saattaa kuulostaa samalta kuin tämän yhtyeen solisti. No tunnetta ja aitoutta on enemmän.  Kunnianhimoinen ja hyvällä maulla toteutettu paketti tämä on. Karkauspäivä, hah! Tapaninpäivä! 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit