Falling Satellites




Kuuntelin muutama viikko sitten tämän ryhmän ensimmäistä levyä Milliontown. Se ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Frost* oli sillä vielä miellyttävältä kuulostava lupaus johon pitäisi perehtyä toisen levyn kohdalla uudelleen. Noin ainakin aikanaan kirjoittamani arvion perusteella. Toinen levy Experiments In Mass Appeal nimittäin tuli ja meni. En huomannut. Mitä lie tein? Kuka vei kymmenen vuotta? Oli kuka tahansa, taisin kuunnella jotain muuta. Bändi ehti jäädä telakallekin ennen kuin ehdin palata tähän Jem Godfreyn ja John Mitchellin johtamaan nelikkoon. Muut jäsenet ovat nykyään muuten Nathan King bassossa ja Craig Blundell rummuissa.

Falling Satellites on parasta Frost*ia, ainakin jos minulta kysytään. Kappaleet ovat edelleen hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia, mutta se ei jostain syystä haittaa lainkaan. Oikeastaan sitä odottaa mitähän seuraava raita tuo tullessaan. First Day on vain intro. Sellainen joka progelevyitä vääjäämättä löytyy. Numbers on kuin The Policen Synchronicity tänä päivänä esitettynä. No on siinä jotain samaa. Onhan? Towerblock oli pitkään suosikkini katkonaiset biittinsä ansiosta. Moderni on aina hyvä. Hiipivä Signs on myös hieno. Peter Gabriel? Steven Wilson? Juu jotain sieltä tai sinnepäin on tässä biisissä. Lights Out on nätti. Kertokaapa kuka on nainen, joka kappaleella laulaa? Äänensä on nimittäin myös nätti.

Sähköisessä särinällä ja vahvalla kompilla alkava Heartstrings aloittaa koko loppulevyn kattavan Sunlight-teoksen. Ihan kiva, että se on jaettu pätkiin. Kino tulee mieleen. Se ei ole huono juttu. Kino? No googlettakaa! Nykyaikaisesti pulputtava Closer To The Sun on nykyään ensimmäiseksi paras kappale tältä levyltä. Marillion tulee mieleen. Haittaa ei ole siitäkään, että kappaleen kitarasoolon esittää Joe Satriani. Ehkä siinä pari syytä mieltymykseeni. Raju ja raskas The Raging Against The Dying Of The Light Blues In 7/8 on kyllä hyvä myös. Palataan siihen lopulliseen lemppariin joskus myöhemmin. Nice Day For It on mannaa kaikille niille jotka surevat edelleen Keith Emerssonin päivien päätöstä. Hypoventilate muistuttaa siitä että myöskään Richard Wright ei ole enää keskuudessamme. Hauras Jemin pianolla esittämä Last Day lopettaa sen minkä First Day aloitti.

Falling Satellites on ollut minulle yksi vuoden iloisista yllätyksistä. Progeahan se on? No joo voin sen siihen lokeroon laittaa. Sitten se on tietysti kovin vaikeaa? Ei ole. Ainakaan se ei ole mitään pirteää? Itse asiassa on. Suosittelenko? Ehdottomasti. Täytyy olla tarkkana sen neljännen levyn kanssa ja ottaa haltuun se toinenkin.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit