ZOAX




Edelleen hurjassa nosteessa oleva ZOAX ehti julkaista pari EP:tä ja esiintyä peräti kaksi kertaa Download-festareilla ennen debyyttilevynsä tekemistä. Bändillä on ikää niukka kolme vuotta. Uraohjuksia. Viime vuonna ilmestynyt Is Everybody Listening? oli jollain tapaa lupauksia antava. Ihan täysillä en tähän Lontoosta tulevaan ryhmään ihastunut. En käsittänyt tai niellyt hypeä ainakaan huikalla. Jotain mielenkiintoista tässä porukassa kuitenkin oli.

ZOAX on hevi. Omalla tavallansa. Kitarat eivät runno riffejä jatkuvasti. Pikemminkin ne paahtavat paikka paikoin ja nypläävät sitten aikansa jotain kuviota. ZOAX on siis myös kepeä. Olisi epäreilua väittää Adam Carrollin vain ärjyvän ja karjuvan palkeidensa täydellä voimalla. Kyllä hän osaa kivastikin laulaa. Jostain syystä en saa hänen laulustaan, enkä näistä kappaleista kiinni. Ehkä pidän niistä siksi. Biisit ovat yllättävän lyhyitä, niissä on mittoihinsa nähden runsaasti yksityiskohtia ja toistoa itse asiassa aika vähän.

Levyn avaava The Bad Blood epäilee Jumalan olemassa oloa. Seuraavaksi tanssitaan Devil Dance. Paholaisen palvojiako ovat? Tuskin. Kunhan kikkailevat sanoilla. Roses All The Way on kuin U2 voimiensa päivinä. Tai joku muu porukka, joka olisi voinut säveltää jalkapallo-otteluun sopivan biisin. Fly High on hieno, mutta jää jotenkin kesken. Sitä seuraavalla vihaisella ZuperHeroezilla on pituutta vain 2.19. Silti se kuulostaa paljon mittaansa pitemmältä. Ihme matskua.

The Wave on upea! Se hyökyy päälle nimensä mukaisesti ja vie mennessään. En edes halua tietää minne. Niin kuin mitalla olisi jotain väliä! Se on pituudeltaan melkein viisi minuuttia. Kasvattelu kannattaa. Hilpeähkö Good Times on kaiketi jonkinlainen bailuraita. Mirrors muistuttaa, että Korn, Deftones ja kumppanit tekivät tämän tapaista matskua jo 90-luvulla. Raskaus ja groove ovat ZOAX:lla nyt hyvin hallussa. Skitsofrenisestä lauluosuudesta huolimatta, tai sen ansiosta, kappale on yksi suosikeistani. KSYCHIA ei oikein tiedä mikä olisi. Mutta hei kitarasoolo!

King And Queen alkaa melkein jatsikuvioilla. Biisin kertosäkeen rentous saa jalan vipattamaan kivasti. Alive In Sound ei oikein ala. Silti laulaja aloittaa räyhäämisensä. Kitaristien on pakko keksiä jotain kertsin taustalle, kun muut soittavat jo. Aikamoista jamittelua. Tykkäsin. Slàn on hieno päätös tälle kiekolle. Se alkaa ylevästi ja kasvaa koko mittansa ajan, vain hiipuakseen pois. Loppu. Ei huono. Palataan tähän vielä ensi kerralla. Jatkoon.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit