a way you'll never be




Onko siitä jo pari vuotta kun ihastelin John Wesleyn edellistä Disconnect-levyä? Diili Inside Outin kanssa toi miehen säveltäjänä ja soittajana varmasti suuremman yleisön tietoisuuteen. Ai, jos minä tutustuin häneen, niin sitten muutkin? Näin haluan uskoa. Arvostelut ainakin olivat myönteisiä. Tämä monien kanssa soittanut keikkatyöläinen on siis todella taitava artisti omillaankin. Noista Johnin tekemistä duuneista on ollut se hyöty, että mies on päässyt nyt jälkeenpäin soittamaan työnantajiensa lämppärinä. Tämän levyn ilmestymisen jälkeen John lähtee tien päälle Marillionin ja Steven Wilsonin kanssa.
 
Vaan eipä mennä asioiden edelle. Disconnect oli vahva progressiivinen kitaralevy. A way you’ll never be on samanlainen, mutta erilainen, ja jos mahdollista vielä parempi. Älkää kysykö minulta miksi nimet pitää kirjoittaa pienellä. Wesley tietää. Edellisellä kiekolla oli valtavan hienoja kappaleita, mutta se niitä yhdistävä tekijä, näin jälkeenpäin mietittynä, vaikka levyllä irrallisuudesta laulettiinkin, jollain tapaa puuttui. Nyt kappaleet ovat kaikki sävyltään tummia ja tietyllä tapaa alakuloisia, mutta eivät masentavia tai surullisia. Ymmärrättekö yhtään mitä tarkoitan? Nyt ei pompita tunnelmasta toiseet. Kappaleet ovat samalla raskaita ja kauniita. Soitto on vahvaa. Kitara soi edelleen isosti ja sillä on todellakin kerrottavaa. Soolot ovat kerrassaan mahtavia!
 
Levyn avaava kolmikko by the light of a sun, a way you’ll never be ja to outrun the light naulaavat kuulijan jakkaraan. Ainakin minulla on leuka jäässä näitä biisejä kuunnellessa. Onpa väkevää musisointia! Bändi, John – kitara ja laulu, Sean Malone – basso ja Mark Prater – rummut, kuulostaa todella elävältä. Yhtyehän jammailee studiossa! Vaikka soundit ja levyn tyyli on moderni, 70-luku ja sen parhaat julkaisut tulevat vahvasti mieleen. Nämä pitäisi päästä kokemaan livenä. The revolutionist on tahtijumppaa. Rytmiryhmän metallitausta paljastuu. Ei haittaa. On hyvä! Wesley kertoo, että hän halusi yhdistää tällä levyllä akustisen ja sähköisen kitaroinnin. Nadalla ja varsinkin the silence in coffeella tuo onnistuu. Jälkimmäisellä kuullaan vaan laulua ja kitaroita. Unsafe space on pitkä kitarasoolo. Rumpali ja basisti pistävät myös parastaan. Kyllä kelpaa.
 
Sun.a.rose alkaa Pink Floydille tyypillisellä uhkaavuudella. Kappale on yksi suosikeistani. Jotenkin tällä kertaa ei tee mieli hakea mielikuvia muihin bändeihin tai esittäjiin. Wesleyllä on oma tyylinsä. Epic on vähän edellisen raidan tapaan jännittävä. Laulussa on jotain häijyä, josta pidän kovasti. Pointless endeavors jatkaa ikään kuin edellisen kappaleen jatkona. Kitara soi ja soi ja soi. Lopulta rumpalin viimeinen isku päättää levyn. Minä painan uudelleen Play! Kerrankin levy jonka haluaa heti kuunnella uudelleen. Haitanneeko tuo mitään, jos sanon:”Suosittelen!”  
 
Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit