The Prelude Implicit




Tätä bändiä on ollut ikävä. En muista ihan tarkalleen koska Kansasiin tutustuin, sen täytyi olla joskus 90-luvun lopulla. Se oli yhden kesän parasta mitä oli. Kaikki levyt piti saada. Vuoden 2000 Somewhere to Elsewhere oli levy jota piti soittaa kaikille kavereille. Bändi oli taas ajankohtainen. Kaverit nyökyttelivät, eivät ymmärtäneet. Ei ole siis ihme, että Suomessa en Kansasia ole livenä nähnyt. Sweden Rock korjasi onneksi tilanteen vuosikausia sitten. Oli se täyttymys. Tuon 16 vuotta sitten ilmestyneen levyn jälkeen bändi teki vain kiertueita. Yhtyeen solisti Steve Walsh ei suostunut tekemään uutta Kansas-musiikkia. Bändi ymmärsi, muttei tajunnut päästää irti. Kun laulaja sitten lopulta ilmoitti eläkkeelle jäämisestään, olin surullinen. Tavallaan olin myös helpottunut. Ei ollut kultakurkun ääni enää ennallaan. Oli aika tehdä tilaa. Paikan otti ilomielin vastaan Ronnie Platt. Kansas, jolla kokoonpanoja on riittänyt, syntyi, kuin se klliseinen feenikslintu, pari vuotta sitten uudelleen. Ei huonosti 70-luvun alussa perustetulta ryhmältä.

The Prelude Implicitin aloittaa ensimmäinen videokappale With This Heart. Yhtyeen tunnistaa heti. Plattin tenori ei paljoa Walshin vastaavasta eroa. Kopioinnista ei ole kyse. Huoli pois. Ei noita laulajia keskenään sotke. Uusi on ehkä silotellumpi. David Ragsdalen viulu on saanut paljon tilaa. Se on hyvä juttu. Kitara soi myös hienosti. Onko muka yllätys? Zak Rizvi, jonka piti vain säveltää kappaleita ja tuottaa levy, on nyt mukana virallisesti toisena kitaristina. Rich Williams lienee vastuussa suurimmasta osasta, yllättävän raskaista, kitaraosuuksista. Kuten edeltäjänsä Platt soittaa keikoilla myös koskettimia. Studiossa niitä on pimputellut toinen uusi jäsen, basisti Billy Greerin Seventh Keystä tuttu, David Manion. Hienosti soi mm. Hammond. Greer hoitaa tonttinsa 30 vuoden kokemuksella.

Fanikuulokkeet ja kaikki filtterit poistettunakin väitän, että tämä on parasta mitä Kansas on tehnyt sitten The Powerin. Saattaa tämä olla jopa parempi. Musiikki on silkkaa melodista progressiivista rockia. Juuri sitä mitä pitikin. Levy kuulostaa tuoreelta ja soitto verevältä. Melodiat ovat tarttuvia ja kappaleista idiksiä. Voi olla kokenut, mutta ei kehäraakki. Yhtyeen kaikki laulavat jäsenet suoriutuvat valtavan upeasti. Pakolaisista, yllätys, yllätys, kertova Refugee on tämän päivän Dust In The Wind ja The Unsing Heroes tuo mieleen Jellyfishin, siis sen bändin. Kepeä ja vähän reippaammin rokkaava Summer tuntui olevan hieman ulkopuolinen muun materiaalin seassa, mutta kyllä sillekin on nyt paikka löytynyt. The Voyage Of Eight Eighteen on tämän bändin, ja melkein minkä tahansa muunkin, mittapuulla eepos. Rumpali Phil Ehart pääsee todistamaan ettei häntä suotta pidetä yhtenä tyylilajin kovimmista. Ragsdale soittaa koskettavimmat soolonsa. Heti perään kuultava Camouflage on todella väkevä esitys. Bändi osaa olla myös raskas. Samaa lajia tarjoilee Crowded Isolation. Levyn päättävä Section 60 on progeslovari isoimmillaan. Juuri sellainen vähän liian mahtipontinen kuin levyn, tai ainakin Kansasin, päätösraidan kuuluukin olla. Vahva suositus kaikille perinteisen amerikkalaisen progressiivisen rockin ystäville. Soittakaa tätä kaikille. Minä ainakin teen niin.
 

Ai kun joku toisi Kansasin Suomeen.

Tero Honkasalo

 

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit