Resonate




Glenn Hughes haluaa laulaa ihmisille, hän haluaa esiintyä. Yleisön koolla tai konserttipaikan sijainnilla ei ole väliä. California Breed hajosi, kun sen rumpali Jason Bonham ei kokenut yhtä vahvaa paloa yhtyeen musiikin välittämiseen faneille. Glenn ja kitaristi Andrew Watt soittivat sovitut keikat Joey Castillo rumpalinaan ja sitten California Breediä ei enää ollut. Glennin oli taas aika koota palaset ja jatkaa matkaa.

Kun tarpeeksi monta kertaa kaatuu, ylös nousemisesta tulee helpompaa. Kokeile vaikka. Tee kyykkyjä tai burpeita kerran päivässä, ja jo muutaman viikon päästä ne eivät ole enää temppu eikä mikään. Polvet siinä tosin kuluvat. Glennillä oli naftaliinissa soolobändinsä. Soittamaan piti päästä. Bändille soitto. Kitaristi Søren Andersen oli lupautunut maanmiestensä DAD:n kiertuebasistiksi, mutta ruotsalainen rumpali Pontus Enborg lähti innolla mukaan, kun Glenn ilmoitti kiertävänsä Etelä-Amerikkaa ja Eurooppaa Whitesnakesta tutun Doug Aldrichin kanssa. Kiertue meni hyvin. Toivoin turhaan, että yhteistyö jatkuisi. Vuosi vaihtui ilman uutta Glenn Hughes –levyä. Koska niin oli viimeksi?

Uuden vuoden jälkeen Glenn ilmoitteli tekevänsä Amerikan kiertueen ja sen jälkeen levyn. Niitä ennen piti käydä lekurin luona korjaamassa polvet. Toipuminen venyi ja kiertue siirtyi. Studioon pystyi kuitenkin lentämään. Resonate äänitettiin Tanskassa Sørenin studiolla Tanskassa. Se ei ole varmaan kenestäkään outoa, että levyllä vierailee Red Hot Chili Peppersin Chad Smith. Hän soittaa ensimmäisellä videolla Heavyllä ja levyn päättävällä Long Time Gonella. Sen sijaan se että Resonaten salainen ainesosa tulee Australista, on varmaan monelle  yllätys. Lachy Doley on sikäläinen Hammond-taituri. Maailmallakin hänet arvostetaan ”Hammondin Jimi Hendrixiksi”, joten ihan turhasta mausteesta ei ole kyse.

Resonaten alkupuoli onkin melkoisen vahvaa Hammond- ja bassojyrää. Kolmantena kuultavan Flown kohdalla mietin, kuinka paljon säröä on liikaa? Kappaleista voi aistia Stone Temple Pilotsin ja Atomic Roosterin hengen. Ymmärrätte, jos kuuntelette molempia orkestereita ja tietty tämän kiekon. Vaikka levyä on ollut tuottamassa kitaristi, ei kuusikielinen ole kovinkaan kummoisessa osassa. Joitakin sooloja, aika tyylikkäitä, Søren pääsee esittämään, mutta Lachy on enemmän esillä. Vaikka tarkka korva voi tunnistaa, ehkä juuri koskettimien ja jonkinlaisen retroilun ansiosta, Black Country Communion- ja California Breed –sävyjä, varsinkin levyn loppupuolen raidoilta, on tämä selvästi Glennin soolomusiikkia. Kyllä, se Deep Purple –funk on myös läsnä. Ja Jon Lordin henki. Se tästä huokuu!

Yhtä kaikki, kappaleet kuulostavat Glenniltä. Kyllä, se tarkoittaa sitä että laulua on paljon. Varsinkin kertosäkeisiin on ladattu kerroksia. Ei haittaa, hyvin toimii. Resonoi upeasti. Mietin mihin Glenn Hughes –soololevyyn tätä voisi verrata, mutta en keksinyt. Glenn on tehnyt taas erilaisen levyn. On niin helppoa olla Hughes-fani. Odota vain odottamatonta, niin et pety.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit