Lost In The Ghost Light




Kun No-Man ei ole tehnyt mitään vähään aikaan, Tim Bownessilla on ollut aikaa panostaa näihin soololevyihinsä. Niitä ilmestyy nykyään vuoden välein. Eikä siinä vielä kaikki. Laatu on säilynyt erittäin korkealla tasolla. En tiedä onko uutuuden viehätystä vai jonkinlainen arvostelijan harha, mutta tuntuu, että tällä kertaa rima on hilattu taas vähän ylemmäs ja silti ilmaa jää väliin vielä runsaasti. Bowness ylittää taas. Antakaas kun yritän selittää.

Tim Bowness pitää progesta. Niin minäkin. Joka on lukenut aiempia arvioitani tietää, että solisti on toinen progressiiviseen musiikkiin erikoistuneen levy-yhtiön Burning Shedin perustajista. Yhtiö on kunnostautunut viime aikoina vanhojen klassikoiden uudelleen julkaisijana. En tiedä onko Bowness keskustellut vanhojen mestareiden kanssa, vai laulaako hän tällä teemalevyllä omista kokemuksistaan. Tarina kertoo vanhasta, ehkä progea joskus esittäneestä, starasta. Uraa on vielä jäljellä, mutta ne loistokkaimmat ajat ovat vääjäämättä takanapäin. Keksitte varmaan monta moista tähteä. Kimallus on vaihtunut hohdoksi. Vanhan vitsin mukaan, kyllä vieläkin jaksaa, mutta polvet eivät kestä.

Musiikiltaan Lost In The Ghost Light on ehtaa Bownessia. Kerroksellista, erittäin upeasti sovitettua ja tietyllä tapaa modernisti esitettyä perinteistä progea. Oliko vaikea kuvaus? No kuunnelkaa. Kyllä, tämä on sitä samaa matskua mitä Pink Floyd, Camel, Jethro Tull, ELP ja kumppanit esittivät. Kaunista on, mutta samalla löytyy noiden aiemmin mainittujen orkesterien kaltaista kokeilua. Voi olla haastavaa. On palkitsevaa. Välillä mennään kepeästi pianon ja kosketinmaton säestyksellä, paikoin David Rhodesin ja Bruce Soordin kitarat ärjyvät ankarasti ja määrätietoisesti. Tämä pitää kuunnella kerralla ja mielellään kaikessa rauhassa. Tietty mukana on niitä vinkuvia kiippareita. Luurit? Kyllä, suosittelen. Steven Wilsonin miksaus on hyvä, mutta onko laulu jopa hieman liian pinnassa?

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit