Phases




Vuonna 2017 ilmestyi varmasti monta hyvää, ja miksei erinomaistakin, levyä, jotka jäivät vähälle huomiolle tai jopa kokonaan arvostelematta. Kaikkia vääryyksiä ei voi korjata, mutta edes tämä ihan ilmeinen on pakko paikata. Next To Nonen muutaman vuoden takainen debyytti oli todella kova. Tämä uusi on kovempi. Mietin tätä, ja ei, en lupaa liikoja.

Next To Nonen jannut olivat todella nuoria ensimmäisen levyn aikoihin. Nyt he ovat kaksi levyä julkaisseita konkareita nippanappa täysi-ikäisinä. Ikä on se juttu, joka muistetaan mainita aina tästä bändistä puhuttaessa. Kuinka kauan, se jää nähtäväksi. Oliko siis pakko? No tavallaan. Tietynlainen kypsymättömyys kuuluu edelleen kun Thomas Cuce laulaa puhtaalla äänellään. Siitä hän on saanut moitteita. Mielestäni aiheetta. Kontrastit ovat kivoja. Hänen murinastaan ei voi päätellä mitään. Rehellisesti sanottuna pidän kyllä tuosta karjumisesta enemmän. Sellainen Between The Buried And Me -henkinen matsku toimii parhaiten. On äkkiväärää ja kipakkaa samalla. Toisaalta, aika juniorilta vaikkapa joku Ozzy Osbourne kuulosti Black Sabbathin ensimmäisillä albumeilla.

Toinen asia mikä mainitaan on yhtyeen rumpali Max Miken poika Portnoy. Hurja on soittajana. Ei hän isälleen mitään voi. Ovat tietysti pahoillaan nepotismisyytteistä. Kappale The Apple kertoo tuosta. Ovat tehneet itse kovasti duunia. Uskon sen. Toisaalta levy on äänitetty iskän kaverin Neal Morsen studiolla. Uuden kitaristin Next to Nonelle vinkkasi pappa-Portnoyn bändikaveri Ron Thal. Saahan niitä yhteyksiä käyttää. Ei se väärin ole. Vierailijoita olisi studioon varmasti ollut tulossa. Ketään ei ole päästetty. Se on hyvä.

Musiikki on se pääasia. Se on teknisesti haastavaa ja kertakaikkisen hyvää. Bändi on kirjoittanut paljon vaikeita juttuja. Ne toimivat kivasti. Pitkät pätkät ovat progressiivisia, kyllä. Pidän varsinkin kitaristi Derrick Schneiderin ja Cucen vuorottelemista sooloista. Solisti soittaa siis edelleen myös koskettmia. Ehtiipä hän kerran pari skrätssäämäänkin. Mukana on siis myös sellaista Kornin kuuloista modernia, voiko niin enää sanoa tuosta veteraanibändistä, mättöä. Tekstit kertovat surusta. Ei ole siis yllätys, että tunnelma on jopa raskaampi kuin debyytillä. Jos Tommy Giles Rogersin bändin musiikki maistuu, tämäkin kannattaa testata.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit