Radio Voltaire




Kun Kinon debyytti ilmestyi vuonna 2005 minulla oli meneillään kova Marillion-buumi. Picture ei tyylillisesti ollut ihan samaa kuin Kino-basisti Pete Trewavasin päätyönantajan Marbles, mutta riittävän laadukasta modernia progea, että innostuin siitä kovasti. Sitä paitsi olen aina tykännyt kitaristi John Mitchellin soitosta ja lauluäänestä. Tosin hänen tyylinsä on kovin samanlainen riippumatta minkä yhtyeensä materiaalia hän esittää. The Urbane, Arena, Frost*, It Bites ja Lonely Robot kuulostavat laulujen puolesta vähän samalta. Musiikki ratkaisee. Ja tässä tapauksessa John oli ajatellut tehdä kolmannen Lonely Robot -levyn. Levy-yhtiön mielestä edellisestä ei ole kulunut tarpeeksi aikaa. Sen sijaan Kino on ollut telakalla kauemmin kuin liian kauan. Petellä sattui olemaan aikaa ja muutama biisi. Ajoitus osui kohdilleen, tai ei olisi voinut olla parempi. Uskon, että tälle on tilaus.

Keitä sitten on mukana? Picturella koskettimia soittanut John Beck on nytkin remmissä, muttei jostain syystä varsinaisena bändin jäsenenä. Alkuperäinen rumpali Chris Maitland lähti Kinosta jo ennen ensimmäisen levyn julkaisua, eikä häntä ole kysytty enää mukaan. Rumpujen taa on sijoitettu mm. Lonely Robotissa ja Steven Wilsonin live-yhtyeessä soittava Craig Blundell. Vähän on pienet piirit, mutta ei anneta sen häiritä. Musiikki ratkaisee.

Uusi Kino on vähintään yhtä hyvä kuin vanha. Tässähän vallan innostuu, taas. Radio Voltaire avaa levyn vahvasti. Se antaa hyvän kuulokuvan siitä mitä tuleman pitää. The Dead Club tuo jostain syystä mieleen The Mute Godsin. Ehkä syynä on kappaleen jännä tunnelma. Rauhallisesti kasvava Idlewild kuulostaa Steven Wilsonilta. Yllätys? No vähän, mutta biisi on upea. I Don’t Know Why on yllättävän suoraa, mutta kimurantisti soitettua, rockia. Se vähän pompsahtaa edellisen kappaleen kauneuden jälkeen. I Won't Break So Easily Any More. Pistää miettimään. Olisiko Porcupine Tree voinut julkaista jotain tällaista? Hyvinkin. Tykkään todella paljon. Aikamoinen progevuoristorata.

Tunnelmasta toiseen pompataan tällä levyllä helposti. Se ei haittaa. Temple Tudor on herkkä akkarille ja äänelle sävelletty ja esitetty laulu. Pyörivä ja pyörryttävä Out Of Time muistuttaa Transatlanticista, eli yhdestä Peten bändeistä. Hei bassosoolo! Warmth Of The Sun on nätti pianolla ja kosketinmatolla rakennettu laulu. Taitaa siellä bassokin murahdella. Siitä hyppy Grey Shapes On Concrete Fieldsiin on yllättävä. Stingin vanha bändi. Mistä se tuli? Kun talla polkaistaan pohjaan, tästä tulee yksi levyn kohokohdista. Keep The Faith tuntui aluksi tylsältä, ehkä vähän vetelältä. Biisissä on kuitenkin joku sellainen imu, ettei sitä malta jättää kesken. Viimeistään loppupuolen soitteluosuus palkitsee. Toimii sittenkin. Sitten Pink Floyd? Esikuvat. The Silent Fighter Pilot. Päällehän tuo käy. Kitaraa kuritetaan kivasti. Laaksosta noustaan huipulle. Tai mistä minä mitään tiedän. Upea päätös hienolle levylle.

Tero Honkasalo 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit