Boundless




Ensin ei ollut laulajaa, muuta oli paljon hienoa musiikkia. Sitten laulaja kävi vierailemassa yhdellä biisillä. Hetken oli laulaja. Nyt ei enää ole. Siinä saksalaisen Long Distance Callingin historia lyhykäisyydessään. Jäljellä on ydinryhmä, jonka muodostavat David Jordan ja Florian Füntmann kitara, Janosch Rathmer rummut ja Jan Hoffmann basso. Tuohan riittää.

Boundless on nimensä veroinen levy. Jos yhtyeellä jonkinlaiset rajat tai rajoitukset on, niitä on venytetty äärimmilleen. Bändin sävelkynä on ollut terävä ja ideoita on ollut kosolti työstettäviksi. Studiossa on nähty vaivaa. Nuppeja on väännelty ja ne on saatu asettumaan kohdilleen. Soundimaailma on kirkas ja voimakas. Fiilis luonnosta olemisesta välittyy. Lopputulos on erinomaisen hyvä instrumentaalilevy. Olipas latteasti sanottu. Yritän paikata.

Bändi kuulostaa itseltään. Hyvä mä. Kuinkas muuten? Se osaa edelleen pitää kuulijan jännityksessä ja kasvattaa tuota jännitettä sävellyksissään, jopa pitemmälle kuin kuulija arvaisi. Totta. On muuten progebändeille ominaista. Kuunnelkaa Out There tain On The Verge, jos ette usko. Vähän LDC on velkaa Porcupine Treelle - In The Clouds - ja vaikkapa Calexicolle - Like A River - mutta pääosin tyyli on yhtyeen, tai genren, oma. Ei tämä arvio oikein lähde. Onko syy minun vai LDC:n?

Pahastutteko yhtyeen puolesta, jos syytän levyä? Ei tämä pettymys ole. Ei sinnepäinkään. Pidän siitä paljon. En osaa vain kirjoittaa siitä. Koska se laulu. Kaipaan sittenkin sitä. Boundless on hurjan hyvä näinkin, mutten voi olla ajattelematta, että solistin kera se olisi voinut olla vielä enemmän. Kuunnelkaa silti. Vahva suositus. Ja sitten haikkaamaan. Kaikki!

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit