Performer




Tame Impalan vanavedessä Australiasta tulee nyt kovia bändejä. Yhteistä näille tuntuu olevan kotimaan lisäksi se että ne ovat enemmän tai vähemmän yhden tyypin soolojuttuja. Näin on myös Monteron, eli Ben Monteron kanssa. Hän on vastuussa suurin piirtein kaikesta levyllään. Toki Tame Impalasta, Pondista ja Gumista tuttu Jay Watson ja Uptown Funkilla pari vuotta sitten Grammyn pokannut Riccardo Damian olivat myös häärimässä studiossa. Sopivat kokit. Hyvin hämmensivät.

Juu, kyllä. Pidän mahtipontisesta ja monimutkaisesta progressiivisesta rockista. Yhtä lailla minua miellyttää taidokkaasti esitetty kekseliäs psykedeelinen pop. Kaikenlainen musiikillinen kokeilu, häröily ja hörhöily on jollain tapaa jännää. Sekoilu sekoilun vuoksi ei käy. Överiksi saa vetää, mutta joku tolkku pitää olla. Ja huumeita ei saa käyttää, vaikka musiikki voisi vähän sellaiselta kuulostaakin. Tietysti on hienoa olla romanttinen, haaveileva, hassu ja ihan vähän hölmö. Performer on. Se on monta samassa. Silti se on selvästi kokonaisuus. Äläkä hämäänny popista. Näissä biiseissä on vaikka mitä, kun oikein kuuntelee.

The Beatles. Se tässä varmaan pohjana on, kun ihan syvälle kaivetaan. Siihen on niin helppo yhdistää monenlaisia juttuja. Kyllä, Monterolla on kivoja laulumelodioita ja stemmoja jotka tuovat mieleen Liverpoolin kovimmat. Soitossa on jotain samaa, mutta yhtä lailla siinä on Jeff Lynnen Electric Light Orchestraa tai Todd Rundgrenin Utopiaa. Tämän päivän nero? Kova väite. Silti tekisi mieli käyttää tuota sanaa. Aikajanalla tämä levy olisi helppo sijoittaa sinne 60- ja 70-lukujen taitteeseen. Tänä päivänä tästä on helppo veikata yhtä vuoden kovimmista levyistä! Jotain palkintoja on varmaan taas tulossa.

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit