World Gone Mad




 

Joskus kestää. Jos otti aikansa saada tämä arvio kirjoitetuksi, niin kyllä oli Mike Muirin bändilläkin haasteita tehdä yhtyeen kultakauden, eli 80-luvun lopun, levyjen veroinen äänite. Tässä se kuitenkin on. Vuonna 2016 ilmestynyt World Gone Mad on parasta Suikkaria sitten Suicidal For Lifen. Ei se parempi ole. Älkää nyt hulluja puhuko. Muir-George-Clark-Trujillo+ joku rumpali on minulle edelleen se kovin kokoonpano ja sen levyt rakkaimpia. Ei auta vaikka tässä nykyisessä bändissä rumpuja takoo itse maestro Dave Lombardo. Kyllä! Se sama. Slayer-Lombardo. 

 

Rummuilla on tärkeä osansa World Gone Madin soundissa. Toisaalta levyllä on hurjaa punk-kaahausta, mutta samalla mieletön groove. Ei nyt ihan Infectious Grooves, mutta sinnepäin. Kuunnelkaa World Gone Mad, niin ymmärrätte. Soundimaailma on melko siloiteltu. Ehkä jopa liian. Siitä lienee kiittäminen, tai syyttäminen, äänittämiseen ja tuottamiseen osalllistunutta Paul Northfieldiä. Jep, sama heppu oli mukana 80- ja 90-luvun alun levyillä. Juu, tuotti Rushia ja mitä näitä Queensrychejä on. Sellainen kultakorva. Timangia tekee edelleen. 

 

Kappaleiden rakenteissa kuuluu myös tuo legendaarinen aikakausi. Biisejä kasvatellaan hissukseen ja Muir pääsee pohjustamaan tarinoitaan höpinöillään. Ihan kuin ennen vanhaan. Välillä toistoa tulee liikaa. Happy Never After olisi voinut olla lyhyempikin. Sen sijaan ihmettelen kovasti, miksi videobiisiä Living For Life ei esitetty youTube-versiolla kokonaisena. Sen alun ja lopun jaarittelut toimivat. 

 

Levyn loppu sen sijaan ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Still Dying To Live ja uudelleen lämmitetty, tosin ihan erilaisena, This World, jättävät levystä laimeamman maun kuin kuuluisi. Kyllä levyllä virtaa on. Ai paras biisi? En sano, mutta Get Your Fight On ja One Finger Salute ovat molemmat erinomaisia. Vielä kun bändi soittaisi näitä keikoillaan.

 

 

Tero Honkasalo


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit