Moonmadness




Lämpenin hitaasti progressiiviselle rockille. Nuoruudessani 80-luvun alussa genren edellisen vuosikymmenen menestyjät olivat joko huonossa hapessa tai ryhtyneet tekemään popahtavaa musiikkia. Muutamat albumien kuuntelukerrat kaverini luona saivat minut uskomaan että genre ei ole mun juttu. Mutta eihän se noin mennyt.

Vaikka 90-luvulta lähtien olen hissun kissun progea ryhtynyt harrastamaan, alkaen Yes'istä ja Genesis'in kautta päätyen Pink Floydiin ja useisiin muihin, Camel jäi itselleni etäiseksi. Joskus 2000-luvun alussa siirsin bändin keskeisen tuotannon ja runsaasti keikkoja kovalevylle, jossa ne saivat enimmäkseen datapölyä päälleen. Mirage taisi olla se useimmin kuuntelemani levy. Tilanne muuttui nopeasti 2017 kun ostamani ison levyerän mukana hyllyyn tuli Moonmadness-levyn jälkeen ilmestynyt Rain Dances.

Moonmadness oli itselleni etäisesti tuttu kun asetin tammikuussa 2019 nettimyyjältä Espanjasta tilaamani ja siellä 1976 prässätyn vinyylin. Yhden kuuntelukerran jälkeen vedin hiukan happea ja ulkoreippailun jälkeen en voinut laittaa toista uutta Camel-levyä soimaan vaan Moonmadness sai heti toisen soittokerran. Hyvin perinteinen englantilainen progelevy on täynnä mielettömöän hyvää musaa. Aiempien levyjen hiukan kokeellinen ote on tipotiessä.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit