Mirage




Camelin esikoislevy on sellainen perushyvä levy, juuri sellainen joka jää helposti vähälle huomiolle jos bändi onnistuu myöhemmin luomaan laadukkaampaa tai kiinnostavampaa musiikkia. Mielestäni Mirage on tällainen, tavallaan omaan aikakauteensa vahvasti kuuluva mutta musiikillisesti vuosikymenniä myöhemmin yhä kiinnostava kokonaisuus.

Luin 2000-luvun alussa musiikkilehden, joka listasi progressiivisen rockin tärkeimpiä levyjä. Miragen tunnistettava, bändin kanssa samannimisen tupakkimerkin tuotetta muistuttava kansi jäi mieleeni niin että se tarttui kirjaston levyhyllystä mukaani (ja kopio siitä tietokoneen kovalevylle). Työpaikan kuuntelumusana se taisi soida muutamia kertoja, mutta omaan hyllyyn se tuli vasta 2018 kun löysin Espanijasta siellä 42 vuotta aiemmin julkaistun 2in1 -kokoelman, jolla on sen lisäksi sitä seurannut The Snow Goose.

Kannen kangastuksenomainen kuva on sinällään loistava koska se kuvaa niin osuvasti Miragen musiikillista, lähes unenomaista fiilistä. Levy on lähes instrumentaalinen ja edeltäjäänsä verrattuna selkeästi progemaisempi ja tavallaan canterburarialainen sillä se muistuttaa jotenkin Caravanin alkutuotantoa. Viidestä biisitä kaksi on useampiosaisia teoksia. Yhdeksänminuuttinen The White Rider pohjautuu Lord of The Rings'iin, mutta levyn päättävä kaksitoistaminuuttinen Lady Fantasy on ollut itselleni parhaat vibat antava biisi. Musiikillisesti se on riittävän vaihteleva sisältäen hienoja kitara/koskettimet vuoropuheluita (joita toki on muissakin biiseissä), kauniin teeman sekä ajoittain jopa uriahheepmäistä hurjastelua.

Petri Myllylä / 19.3.2019


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit