Distance Over Time




En ole kokenut tarvetta arvostella tätä levyä sen jälkeen kun Tero sen vuoden 2019 alussa teki. Pidän siitä erittäin paljon mutta niin pitää arvion perusteella Terokin. Minulla ei ole yksinkertaisesti mitään lisättävää levyn sisältöön.

Hankittuani jokin aika sitten LP:n rinnalle useamman levyn boxin pääsin vihdoin kuuntelemaan levyn kiitellyn monikanavamiksauksen. Se oli tarjolla sekä DVD:nä että teoriassa laadukkaampana Blu-ray:nä, jonka itse juuri kuuntelin. Loistavan audio miksauksen lisäksi kuulija saa nähtäväksi koko levyn mittaisen kappaleiden sanoituksiin pohjautuvan videoanimaation. Kokonaisuus on poikkeuksellisen häikäisevä audiovisuaalinen kokemus, joka omassa tapauksessani tekee vuosi sitten hankkimani vinyylilevyn täysin tarpeettomaksi. Boxin toinen CD sisältää levyn instrumentaali version. Ehkä jonakin päivänä kuuntelen senkin vaikka bändin aiemmat vastaavat ovatkin osaltani jääneet ensitutustumiseen. 

Petri Myllylä / 2.3.2020

 

Kun Dream Theater julkaisee uuden levyn, on se aina tapahtuma. Progemetallille asetetaan rima uuteen korkeuteen. Muut katsovat ja kuuntelevat missä mennään. Mallia joko otetaan tai tehdään jotain muuta, mutta huomiotta Distance Over Time ei jää. Yhtyeen edellinen studioalbumi oli kahden kiekon mittaan venynyt The Astonishing. Rehellisesti sanottuna se on edelleen ottamatta haltuun. Joskus aivan vähän liikaa on ihan kamalan paljon ylimääräistä. Tuo levy tuntui taakalta. Musiikin lisäksi olisi pitänyt syventyä tarinaan. Ehkä joskus, ajan kanssa.

Nyt on toisin. Distance Over Time on helppo levy. Ha, eivät ole myyneet mitään. Eivät ole sen toisen hitin perässä. Tekee mieli verrata tätä suosikkiini Falling Into Infinityyn. Kappaleet ovat melko kompakteja. Samanlaisia. Erilaisia. Erottuvia. Lyhyehköjä. Ei se sitä tarkoita, että soittamista olisi mitenkään vähemmän. Välillä vaikuttaa, että soittavat eri kappaletta kaikki. Hienosti vaan onnistuu moinenkin. Vau-hetkiä on paljon. Biisi on tärkein. Niissä osuvat maaliinsa. Makuhermo saa hittiä.

Koko bändi on mukana. Jopa basisti John Myung pitää nostaa esille, tai siis hänet on siirretty valokeilaan. Vahvistin on kytketty ja se on päällä. Levyllä on paikka paikoin ihan uudenlaista groovea. Tämähän melkein svengaa. Musiikki on tietysti vakavaa, mutta sekaan on laitettu humoristia pätkiä. Lienevätkö kiipparivelho Jordan Rudessin käsialaa? Ei tosissaan.

John Petrucci soittaa koskettavimmat soolonsa tällä levyllä. Siltä ainakin tuntuu. Ja jos soitto tuntuu, jotain on tehty oikein. Hän pitää myös vanhanaikaisesti riffittelystä. Kiva. James LaBrien lauluosuuksia pidin alkuun hieman vaisuina, mutta niinpä vaan toimivat nekin kokonaisuuden osana. James yhdistää soittopätkät kappaleiksi. Kertosäkeet jäävät päähän soimaan. Hemmetti! Ei liikaa tai vähän, vaan sopivasti.

Niin se rima. Missä se on? Ehkä Dream Theater on asettautunut oppilaan rooliin ja omaksunut jotain juttuja tämän päivän metallibändeiltä. Esikuvatkin kuuluvat edelleen. Sehän se on mestarin merkki. Aina pitää kehittyä ja mennä eteenpäin. Nyt tehdään sävellysten sijaan hyviä biisejä. Ai suosikki? En kiusallanikaan kerro. Koko levy on hyvä. Jos Dream Theater ei ole tuttu, tästä on sopiva aloittaa. Niin ja Mike Mangini on edelleen kone.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit