The Verdict




Saako olla vähän ilkeä? Jos hieman piruilee, kuittaako karma heti? Todd "käenpoika" La Torren vuonna 2012 alkanut Queensrÿche-valloitus nimittäin jatkuu. Ensin hän kampesi pesästä, siis bändistä, solisti Geoff Taten. Nyt rumpali Scott Rockenfield on syrjäytetty. Virallisesti kyseessä on kommunikaatio-ongelma. Yhtyeen perustajajäsen on isyysvapaalla ja kukaan ei saanut kysyttyä häneltä vieläkö soittaminen huvittaa. Ainakaan rumpuja 13-vuotiaasta asti soittanut laulaja ei vaivautunut. Parker Lundgren, olepa tarkkana, kun Todd alkaa tapailla kitaraa.

Mutta itse The Verdictistä. Jos vuoden 2013 Queensrÿche oli hosuttu, eikä pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Condition Hüman vakuuttanut kokonaan, niin nyt on meininki parantunut. Kyllä. Bändi kuulostaa itseltään. Jos tällä kameleontilla nyt on joku tietty soundi. Ainahan se on vähän muuttunut. Tai no, viimeiset kolme levyä on tehty samoilla säädöillä.

Bändistä on tullut taas poliittinen. Hyvä vai huono? En sano. Syyrian sodasta kertova Blood of the Levant on kuitenkin energinen avaus. On jytää ja jyrää. Pommeja ja räimettä. Kun tuosta toipuu, talla survotaan pohjaan asti. Rivakka Man The Machine on oiva single-valinta. Siis nyt on sitä metallia, jota on vuosikaudet lupailtu. Light Years muistuttaa vuosituhannen vaihteen jälkeisestä meiningistä, ehkä ongelmineen. Kuka muistaa Triben? Hypnoottinen? Voi tuon riffin niinkin ajatella.

Inside Out alkaa itämaisesti, ehkä Promised Land -hengessä, mutta pomppii sitten reippaan ja utuisen välillä. Osuu taulun reunalle. Propaganda Fashion ei oikein ala mistään, eikä mene minnekään. Kunhan kohkaa kovaa. Ei osu. Dark Reverie on levyn slovari. Kyllä, Todd pyrkii soittamaan kuin Scott, mutta edes paljon kehuttu ja kohuttu tuottaja Chris Harris ei ole saanut rumpuja napsahtamaan ihan yhtä napakasti kuin ennen vanhaan. Kopion kuulee. Ei silti huono raita.

En tiedä miksi pitää vertailla, mutta Bentin alku on jostain Mindcrimen ja Empiren suunnalta. Tempo- ja tyylivaihtelut repivät biisiä, mutta eivät riko tai pidä kasassa. Pitäisi olla joko enemmän tai vähemmän. Inner Unrest alkaa lupaavan uhmakkaasti. Sitten tapahtuu joku taantuma. Kappale venyy ja venyy. Idikset vähissä? Pari biisiä on kuitenkin vielä jäljellä. Launder the Conscience potkii kivasti, kitarat soivat tutusti, tässä on helposti levyn paras biisi. Eddie Jackson saa bassonsa kuuluville Portraitilla. La Torre yrittää hakea jotain Tatemaista draamaa tulkintaansa. Ei ole uusi Silent Lucidity, muttei jää kauas.

Sitten se vaikea osuus, pitääkö vai ei. Tuomio: The Verdict on hyvä. 


Tero Honkasalo


 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit