Live At The Isle of Wight Festival 1970




Englannin mantereen lähellä sijainneella saarella järjestettävä Isle of Wight oli ollut jo edellisenä kesänä massiivinen tapahtuma. Pari viikkoa Woodstockin jälkeen järjestetyllä kolmipäiväisellä festarilla oli joka ilta 150.000 hengen yleisö. Kun Doors päätti ottaa vastaan kutsun keikalle, se tiesi että tiedossa tulisi olemaan todennäköisesti (siihenastisen) sen uran suurin keikka, joka tullaan myös äänittämään ja ainakin osittain kuvaamaan.

Useassa eri formaatissa myytävä tuote on ensisijaisesti videojulkaisu. Vaikka sen ääniraita on luonnollisesti kuunneltavissa suoratoistona, sitä ei ole myynnissä pelkkäni fyysisenä audiolevynä. Sellaisen saa toki joko Blu-ray'n tai DVD kaverina. Sitä Ottaen huomioon että bändi esiintyi auringon laskettua elokuun 30. päivän iltana valotorneista saadaan todella vähän valoa lavalle. Tämän johdosta kuva on rakeinen ja kauttaaltaan pimeä. Julkaisun eteen on tehty kiitettävän paljon työtä. Alkuperäisen kuvasuhteen 4:3 muuttamine 16:9:ään leikkaa tietenkin alkuperäisen kuvan ylä- ja/tai alareunaa. Tiukoissa rajauksissa tämä luonnollisesti näkyy luonnottomana isona lähikuvana. Olen silti tuotantoporukan kanssa samaa mieltä että näin se kannatti tehdä. 

Doors aloitti keikan Back Door Manilla, mutta tuotanto on nostanut Roadhouse Bluesin ensimmäiseksi biisiksi. Syystä että sitä biisiä ei kuvattu lainkaan. Elokuvallisesti raidan päälle on ollut helppo istuttaa festarille matkaavia faneja, portille saapumista ym. Moottoripyörän äänien lisääminen biisin alkuun on jo itselleni liikaa, kuin tämä keikkavideo olisi suunniteltu leffafaneille tai jonneille. Autenttisten livelevyjen ystävänä tämä setin muuttaminen ärsyttää tavattomasti. Erityisen paljon se ärsyttää audiojulkaisussa. Siihen olisi voinut hyvin laittaa biisit oikeaan järjestykseen ja jättää ehdottomasti pois videossa nähtävän moottoripyörän kaasutus ääni, se ei kuulu millään tavoin itse keikkaan.

Reilun tunnin mittaiseen keikkaan mahtuu vain seitsemän biisiä. Kaksi viimeistä, Light My Fire ja The End vievät lähes puolet keikasta. Silti bändi onnistuu vangitsemaan itseni täydellisesti niiden pariin ja olen jopa sitä mieltä että ne kuuluvat keikan parhaimmistoon. Kitara kuulostaa paikoin epävireiseltä, mutta niin useasti keikalla sammaltava Jim Morrison on tällä kertaa selvin päin ja laulaa keikan komeasti.

Petri Myllylä / 21.3.2019


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit