The Gilded Palace of Sin




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin 192. parhaaksi. Arvio pohjautuu vuonna 2003 Rolling Stones -lehden kyselyyn musiikkialan ammattilaisille. Vaikka en itse listauksia juuri harrasta, kyseinen kirja on kiinostavaa luettavaa.

Lähdettyään The Byrds'stä loppuvuodesta 1968 bändin basistilaulaja Chris Hillman otti yhteyttä Gram Parsons'iin siitäkin huolimatta että oli ollut hieman aiemmin antamassa laulajalle kenkää samaisesta bändistä. Ensilevyn valmistuttua country-rock bändiin liittyi vielä kolmas ex-Byrds, sen alkuperäinen rumpali Michael Clarke.

Edellä mainitun kirjan lisäksi olen lukenut kymmeniä musalehtiä, joissa on laitettu levyjä milloin mihinkin paremmuusjärjestykseen. Viimeisin näistä on maaliskuussa 2019 lukemani Classic Rock, joka listasi 100 parasta 60-luvun levyä (max yksi per artisti). Olin useaan kertaan nähnyt The Gilded Palace of Sin'in levykannen ja lukenut levyä ylistäviä arvioita. Jostakin syystä levy ehti täyttää 50 vuotta ennen kuin lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja pistin persuksen penkkiin ja levyn lautaselle (tai oikeammin CD-pesään).

The Gilded Palace of Sin ei ollut ilmestyessään mikään suuri menestys, kuten ei sitä edeltäneet vastaavat rockin ja countryn välimaastossa soutaneet levyt. Ehkä aika ja ihmiset eivät olleet sille vielä tuolloin oikeat. Ryhtyessäni kuuntelemaan levyä 2019 se  vaikutti välittömästi kerrassaan mainiolta. Mutta tietenkin menneiden 50 vuoden aikana tämän tyylistä musiikkia on tehty paljon, ellei jopa liikaa.

Levyllä on pari soul coveria sekä yksi Parsons'in edellisenä vuonna julkaiseman International Submarine Bandin levyltä löytyvä biisi. Loput biisit tulevat enimmäkseen Parsons ja Hillman parivaljakolta. Miehet ovat toki myös vahvasti esillä mutta silti pedal steel kitaraa soittava Pete "Sneaky" Kleinow on välillä varastaa show'n todella tyylikkäällä soitollaan.

Petri Myllylä / 04.11.2020


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit