The Gilded Palace of Sin




Kirjassa The 500 Greatest Albums Of All Times tämä albumi arvioitiin 192. parhaaksi. Arvio pohajautuu vuonna 2003 Rolling Stones -lehden kyselyyn musiikkialan ammattilaisille. Vaikka en itse listauksia juuri harrasta, kyseinen kirja on kiinostava.

Lähdettyään The Byrds'stä loppuvuodesta 1968 bändin basistilaulaja Chris Hillman otti yhteyttä Gram Parsons'iin siitäkin huolimatta että oli ollut hieman aiemmin antamassa laulajalle kenkää samaisesta bändistä. Ensilevyn valmistuttua country-rock bändiin liittyi vielä kolmas ex-Byrds, sen alkuperäinen rumpali Michael Clarke.

Edellä mainitun kirjan lisäksi olen lukenut kymmeniä musalehtiä, joissa on laitettu levyjä milloin mihinkin paremmuusjärjestykseen. Viimeisin näistä on maaliskuussa 2019 lukemani Classic Rock, joka listasi 100 parasta 60-luvun levyä (max yksi per artisti). Tällä kertaa otin itseäni niskasta kiinni ja pistin persuksen penkkiin ja levyn lautaselle (tai oikeammin CD-pesään).

The Gilded Palace of Sin ei ollut ilmestyessään mikään suuri menestys, kuten ei sitä edeltäneet vastaavat rockin ja countryn välimaastossa suotaneet levyt. Ehkä aika ja ihmiset eivät olleet oikeat sillä 2019 ensikuunnellessa levy kuulostaa kerrassaan mainiolta. Mutta tietenkin tämäntyylistä musiikkia on tehty kuluneiden vuosikymmeninen aikana paljon ellei jopa liikaa.

Levyllä on pari soul coveria sekä yksi Parsons'in edellisenä vuonna julkaiseman International Submarine Bandin levyltä löytyvä biisi. Loput biisit tulevat enimmäkseen Parsons ja Hillman parivaljakolta. Miehet ovat toki myös vahvasti esillä mutta silti pedal steel kitaraa soittava Pete "Sneaky" Kleinow on välillä varastaa show'n todella tyylikkäällä soitollaan.

Petri Myllylä / 25.3.2019


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit