State Of Shock




Ted Nugentin alkuperäinen soolobändi hajosi 1978 julkaistuaan sitä ennen reilussa kahdessa vuodessa kolme kovaa studiolevyä. Aikoinaan esim. IF-bändissä soittanut rumpali Cliff Davies jäi ainoana jäsenenä kitaristin uuteen bändiin, jonka kitaristilaulajaksi tuli Charlie Huhn. Basistin paikalla aloitti David Hull, mutta suurimman osan loppuvuodesta 1978 julkaistun Weekend Warriorsin biiseistä bassottelee John Souter. Puoli vuotta myöhemmin, toukokuussa 1979 ilmestyneellä State Of Shockilla bassossa on Davisin IF-soittokaveri Walt Monaghan. Myös hänen pesti bändissä jäi lyhyeksi sillä kesäkuussa 1980 ilmestyneellä Scream Dreamilla soittaa Dave Kiswiney.

Diggailin Ted Nugentia todella paljon 1980-luvulla. Silti en hankkinut koskaan itselleni State Of Shockia. Tutustuin siihen toki naapurini luona, mutta jotenkin se jäi kitaristin muiden levyjen varjoon. Muistikuvien perusteella olen rankannut sen Tedin kuuden vuosien 1975-80 levyn peräpään pitäjäksi.

Sony remasteroi kitaristin kolme ensimmäistä sooloa vuonna 1999, ja vuonna 2006 se lisensoi kolme muuta saman aikakauden levyä englantilaiselle Rock Candylle. State Of Shock ei ollut näiden joukossa ja pitkään tuntui että tämä levy jää kokonaan julkaisematta CD-muodossa. Vuonna 2009 Sony vihdoin lisensoi levyn yhteistyökumppanilleen. Itse sain USA:sta hankitun levyn lopulta uusintakuunteluun 25 vuoden tauon jälkeen elokuussa 2010.

Kuuntelin levyä viikonlopun aikana kolme kertaa. Joka kerta yllätyin sen vahvuudesta. Muistikuvani sen pliisuudesta johtuivat varmasti Beatles-coverista I Want To Tell You. En pidä siitä edelleenkään vaikka olin kokonaan unohtanut Tedin siihen lisäämän väliosan. Myös Tedille tuolloin aivan uudenlainen, herkkä Alone on voinut tuntua 16-vuotiaalle heavyrock-fanille liian pliisulta. Nyt kuunneltuna se on yksi levyn parhaita biisejä.

Ted aloittaa levyn sen vahvimmalla heavyrock-biisillä Paralyzed, jota seuraa uskollisesti Take It Or Leave It kunnes aiemmin mainittu Alone hidastaa vauhdin lähelle slovaritasoa. Biisistä täydet pinnat edellisenä vuotena bändin laulajaksi tulleelle Charlie Huhnille. Hän taitaa hoitaa lähes kaikkien biisien vokaaliosuudet, seikka joka muuttui seuraavan albumin myötä. Live At Hammersmith '79 -julkaisulta löytyvä menoraita It Don't Matter jälkeen alkuperäisen ykköspuolen päättää itselleni etäiseksi jäänyt nimiraita State Of Shock.

Alkuperäisen vinyylin kakkospuolen avanneen I Want To Tell You'n jälkeen tulleista neljästä kappaleesta minulle ei ollut jäännyt mitään muistikuvaa 80-luvun alusta. Dementia on tuskin tähän ainoa syy sillä mikään nelikosta ei ole noussut klassikkoasemaan, enkä usko Tedin niitä juuri keikoillaan soittaneen. Mikään niistä ei ole kumminkaan heikko biisi ja minulle niiden kuuleminen oli pitkän tauon jälkeen mahtava kokemus. Tuntui hienolta löytää uutta materiaalia artistilta, jonka levyjä löytyy paljon sekä LP-, CD- että DVD-hyllystä.

Reilu vuosi CD:n hankkimisen jälkeen ostin berliiniläisestä divarista levyn hyväkuntoisen hollantilaisen prässäyksen. Samalla pääsin vertailemaan kahden formaatin eroja. Yleensä pidän analogiaikakauden levyistä vinyyleinä, mutta tällä kertaa CD kuulostaa hienokseltaan paremmalta. Asiaan voi tosin vaikuttaa se että olen kuunnellut Ted Nugentin musiikkia yli 25 vuotta lähes pelkästään digitaalisena ja varsinkin remasteroidut CD:t ovat opettaneet minut niiden huimaan dynamiikkaan, johon amatööritason vinyylilaitteistoni ei millään yllä.

Petri Myllylä


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit