Under Stars




Tänä vuonna ilmestyy kaksi erityisen kiinnostavaa levyä. Molemmat tulevat Briteistä. The Mute Gods ehti jo julkaista kolmannen levynsä. Se oli pieni pettymys. Lonely Robotin kaksi ensimmäistä olivat iloisia yllätyksiä. Ne olivat täynnä ajatonta, hyväntuulista progressiivista rockia. Bändistä, tai siis John Mitchellin sooloprojektihan tämä edelleen on, on tullut yksi tämän hetken suosikeistani. Edessä on trilogian loppuhuipennus. Finaalissa odotukset ovat luonnollisesti erityisen korkealla.

Edellisestä levystä on kulunut kaksi vuotta. Se on tänä päivänä sopiva väli julkaista uutta musiikkia. Bändi on vielä muistissa, odotus ei ole kohtuuton, mutta nälkää uuteen materiaaliin on jo.

Under Starsilla avaruusmies jatkaa matkaansa. Maa on huonossa hapessa. Siitä kaiketi intron nimi, Terminal Earth. Sen lapsilla menee ikävästi. Kännykät ja muut ruudut orjuuttavat heitä. Mikä on enää totta?

Ensimmäisenä sinkkuna, tai ainakin YouTube-videona, julkaistu Ancient Ascendant osoittaa, että taso on säilynyt. Sen jälkeinen Icarus on oikein reipas. Melkein hengästyttää. Porcupine Tree oli joskus näin hyvä. Oho! Ei pitänyt verrata. Niin vain kävi. Herkkää ja vaivihkaa kasvavaa nimikappaletta on syyttäminen. Eikä Authorship Of Our Lives ole ihan syytön sekään. The Signal palauttaa Lonely Robotille tutun avaruusmeiningin.

The Only Time I Don't Belong Is Now kulkee pianolla ja Mitchellin kitarasooloilla. Moog pääsee ääneen. When Gravity Fails on jännä. How Bright Is The Sun? Se on yksi tämän levyn isoista kysymyksistä. Kappale on pieni, mutta hieno. Sen lopussa kuultava kitarasoolo on herkkua.

Kitara on pääosassa Inside This Machinella. Kyllä kelpaa. An Ending niputtaa kolme levyä paketiksi. Tähän on kiva palata. Under Stars lunastaa odotukset, ehkä ylittääkin ne. Taso on kova! Uskon, että palaan tähän levyyn vielä kahden vuoden kuluttuakin.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit