At War With Satan




Venomin At War With Sataniin liittyy hauska muisto. Koulussa järjestettiin levyraati. Paikallisen kanttorin, joka toimi musiikinopettajanamme, kellot soivat vasta siinä vaiheessa, kun yhtyeen kolmannen levyn A-puolen ainoasta kappaleesta oli kulunut noin 10 minuuttia. Kesken jäi kuuntelu. Ei auttanut vakuuttelu, että parhaat osuudet olivat vielä kuulematta. Ei siitä tosin moni muukaan pitänyt. Kissin Tears Are Falling taisi pärjätä.

At War With Satan on kaksijakoinen levy. NImikappale on melkein progea. Tai sovitaan, että se on. Onhan progressiivista rockia erilaista. Miksei siis myös mustaa? Biisi on pitkä, se kasvaa ja kehittyy ja sillä kuullaan ties mitä. Se on juhlava, uhkaava, dramaattinen, synkkä ja melkeinpä visuaalinen. Se puhuttu osuus on upea! Kyllähän se on vähän venytetty ja soitto voisi olla tiukempaa, mutta yhtyeellä oli selvästi kunnianhimoa. Ideoita oli ja ne on toteutettiin onnistuneesti. Ei mikään vitsi tämä Venom. Tämä on hieno teos. Osuu maaliin.

B-puoli onkin melkein kokonaan huti. Sitä ei kehdannut soittaa kavereille. Bändi hukkasi itsekritiikin kokonaan, tai jos sitä oli rajallisesti, se käytettiin jo A-puolella. Rip Ride on välttävä, sitä bändi soittaa edelleen, samoin aikanaan keikoilla kuultu Stand Up (And Be Counted). Muut kappaleet, ja varsinkin viimeisenä kuultava Aaaaaarrghh, ovat ihan täytettä. En tiedä kuka kappaleet mukaan valitsi, kun parempia olisi ollut tarjolla. Sinkkubiisit 7 Gates of Hell, Manitou ja Warhead ovat kaikki onnistuneempia kuin Cry Wolf, Genocide tai Women, Leather And Hell. Tästä olisi saanut vahvemman kokonaisuuden.

Tero Honkasalo

 


Takaisin edelliselle sivulle


Kommentit